Balkanin road trip 7: Tympeä Durrës, kiehtova Tirana

Montenegrosta ajelimme hiljalleen kohti lähtöpistettä eli Pohjois-Makedoniaa, mutta päätimme pysähtyä matkalla kuitenkin Albaniaan yhdeksi yöksi. Rajanylityspiste oli erilainen kuin muualla Balkanilla. Rajavartiostolla oli käytössään elektronisia valvontavälineitä ja rajalla oli myös tullikoiria.

Kun olimme päässeet passintarkastuksesta, näimme tienposkessa poliisiauton, jossa luki isolla, että auto oli Yhdysvaltojen lahjoittama. Luin netistä, että USA on lahjoittanut Albanialle paljon viranomaiskalustoa vahvistaakseen Albanian taistelua huumeita, laittomia aseita, terrorismia ja ihmissalakuljetusta vastaan.

Matka eteni roskaisessa ja ränsistyneessä maisemassa. Välistä luonto yritti pilkottaa kauniina tarjoten mm. horisontissa siintäviä vuoristoja ja kaskenpoltossa kyteviä peltoja. Matkalle osui muutama joki, joista osa oli jo kesän jäljiltä kuivunut olemattomiin. Suretti kyllä jälleen kerran se roskan määrä teiden varsilla.

Ajoimme muutaman pienen kylän läpi, ja niiden perusteella Albaniasta sai kyllä todella ankean kuvan. Tiedä sitten, millaista elämä kylissä on. Matkan varrella näkyi myös outoja maisemasta irrallaan olevia lukaaleja. Monen edustalla liehui Albanian ja Yhdysvaltojen liput. Rakennelmat loivat omituisen kontrastin alkuperäiseen rakennuskantaan nähden.

Pysähdys Durrësin rannoilla

Albaniassa välietapiksi valikoitui rannikkokaupunki Durrës, jonka tuulisista rannoista ei jäänyt kovin mieleenpainuva kuva. Turistikausi totisesti oli lopuillaan ja sen huomasi. Albania on matkailumaana vielä hyvin alkutekijöissään, ja ne harvat turistit, jotka maahan eksyvät, suuntaavat yleensä näihin rantakohteisiin. Durrësin lisäksi monella kohteena on etelämpänä sijaitseva Sarandë, Ksamil, Himare ja muut alueen rantakaupungit. Sisämaassa jotkut käyvät vanhassa Gjirokasterissa.

Kävimme mekin kuljeskelemassa rannalla ja söimme eräässä rantaravintolassa, jossa oli kylläkin todella huono ja hidas palvelu, vaikka olimme lähes ainoat asiakkaat. Kanarisotto oli kuitenkin ihan hyvää ja vei nälän.

Kiertelimme myös kaupungin laitakaduilla etsien muita ravintoloita, koska halusin maistaa albanialaista piirakkaa eli burekia. Joku ravintola osuikin eteen, muttei sieltä saanut burekia juuri sillä hetkellä. Yritin tilata vaihtoehtoisesti kebabin, mutta sitäkään ei ollut vielä tarjolla, koska kebabtanko pyöri jäisenä vartaassa. Lähdimme pois.

Illan hämärtyessä taivas muuttui synkäksi, joten auringonlasku jäi vaisuksi, vaikka merenrannalla sijaitseva Airbnb olisikin ollut oivallinen paikka taivaan ihailuun. Airbnb-kämppä oli muuten kyllä ihan kiva ja omistaja todella ystävällinen. Kämpän alakerrassa oli pieni ruokakauppa, jossa kävimme pari kertaa.

Aamulla kaupassa edessämme oli joku albanialainen vanhempi pariskunta, ja mies heittäytyikin juttusille kanssamme. Juttutuokiosta ei meinannut tulla loppua, vaan mies äityi kertomaan koko perheensä opiskelu- ja työhistorian ja lopulta halusi vaihtaa puhelinnumeroita, koska jos tulisimme takaisin Albaniaan, hän järjestäisi meille mielihyvin opastuksia ja kontakteja eri puolille maata 😀 Jälleen kerran paikallisten ystävällisyys ilahdutti.

Kohti pääkaupunki Tiranaa

Durrësista ajoimme Tiranaan, jossa liikenne alkoi olla hyvin kaoottista. Liikenneympyrään ja sieltä pois tunki autoja neljältä eri kaistalta vinottain, sinne tänne, edestä ja takaa, torvet soivat, ja autojen seasta joukkoon tuli vielä moottoripyöriä ja jopa sähköskuutteja. Ennen Tiranaa liikenneympyrän sekamelskaan jolkotteli vielä irtokoira.

Liikennesäännöistä ei ollut tietoakaan, ja ihmettelen edelleen, kuinka selvisimme ilman peltivaurioita. Samanlainen sekasotku oli Kosovon pääkaupungissa, mutta Tirana vei siitäkin kyllä voiton. Itse en olisi osannut ajaa tuolla edes skootterilla, autosta puhumattakaan. Hyvä että selviän Suomen yksinkertaisista liikenneympyröistä 😀

Kuten arvata saattaa, autolle ei taaskaan meinannut löytyä parkkiruutua. Navigoimme Google Mapsin avulla jonkun kauppakeskuksen parkkihalliin, minkä suuaukolla ollut kyltti osoitti hallissa olevan 6 vapaata paikkaa. No, eipä ollut. Kaikki ruudut olivat tupaten täynnä, vaikka osa valoista paloikin vihreänä. Kiertelimme parkkihallissa varmaan 10-15 minuuttia, kunnes eräs autoista lähti pois, ja kurvasimme kiireen vilkkaa sen tilalle.

Tiranan keskusta näytti.. no.. melko kurjalta. Oikeastaan koko Albania vaikutti kaikkein ränsistyneimmältä maalta koko reissumme aikana. Onkin vaikea uskoa, että maa ei ollut osallisena Jugoslavian hajoamissodissa.

Kulahtanut yleisilme johtuu ensinnäkin Stalinin aikakauden innoittamasta betoniarkkitehtuurista ja toisaalta pitkästä eristäytymisestä muusta Euroopasta. Albania on myös Euroopan viidenneksi köyhin maa, ja vierailemistamme Balkanin maista vain Kosovo on sitä köyhempi. Kosovo kuitenkin vaikutti päällepäin siistimmältä.

Toisaalta katukuvassa näkyi pieniä piristysruiskeita, kun rapistuneet kerrostalot oli maalattu kirkkailla väreillä. Oli rakennusten joukossa myös uudempaa rakennuskantaa. Kaupunki näyttääkin muuttuvan kovaa vauhtia, ja muutaman vuoden päästä se lienee samanlainen eurooppalainen kaupunki kuin mikä tahansa.

Arkkitehtonisesti itseäni kiinnosti erityisesti Tiranan betonipyramidi, mutta pettymyksekseni pyramidia oltiin juuri purkamassa! Kaupungin symbolina pitkään tunnettu ankea, sosialismia huokuva betonikompleksi oli vuosia tyhjillään, mutta nyt sen on aika muuttua moderniksi teknologiakeskukseksi. Mielenkiinnolla odotankin lopputulosta. Projekti on Albanian-American Development Foundationin luotsaama.

Kaikesta ränsistyneisyydestään huolimatta viihdyimme Tiranassa. En tiedä miksi, mutta minulle tuli siellä jälleen tuttu kotoisa olo, samanalainen, mikä iskee aina Meksikossa kulkiessani hieman rempallaan olevien rakennusten ja muhkuraisten lohjenneiden katujen lomassa. Olen kirjoitellut aiemminkin kiinnostuksestani neuvostoaikaisia lähiöitä kohtaan, ja tuo sama kiinnostus heräsi myös Tiranassa.

Meno oli samaan aikaan kaoottista, mutta toisaalta kadulla oli helppo kulkea. Tavallaan sulautui kaiken sen sekamelskan joukkoon. Siitä minä pidän suurkaupungeissa, vaikka monesti olen sanonutkin, etten ole kaupunki-ihmisiä.

Tiranassa sain myös vihdoin burekin eli albanialaisen piirakan. Näin, miten joku vanha mies rapisteli paperipussia jonkun pienen kojun edessä katusyvennyksessä, ja kun jäin katsomaan, mies huikkasi minulle burek. Kurkkasin ovesta sisään ja näin mummon leipomassa pasteijan tyylisiä piirakoita. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta sain kuitenkin selvän, että kortti ei käynyt.

Kävin ostamassa läheiseltä kioskilta juotavaa ja suuntasin vaihtorahojen kanssa takaisin mummon piirakkapajalle. Mummo alkoi nauraa, kun näki minut jälleen luukulla.

Kielimuurista johtuen en ensin saanut tilattua pinaattiburekia, vaikka koetin ääntää pinaattia kaikilla mahdollisilla kielillä, mitä osasin, ja miten kuvittelin sen lausuttavan albaaniksi. Hetken kommunikoituamme elekielellä mummo alkoi nauraen leipoa pinaattitäytteisiä leivonnaisia. Tilasin sen lisäksi myös tomaattiburekin, ja ai että mikä tuoksu uunituoreista lämpimäisistä levisi nenääni!

Kävimme hakemassa veljen kanssa kahvit ja istuimme läheisen puiston penkille. Rakastan kaikkia pasteijoita, ja ne onkin vakio-ostoksia, mitä ostan aina eri maista. Meksikossa empanadoja, Latviassa uzbekki-ravintolasta samosoja jne.

Kiertelimme vielä hetken aikaa kaduilla ja näimme mm. jotain valtion palatsimaisia rakennuksia. Kävelimme syksyä huokuvan bulevardin läpi takaisin takaisin autoa kohti ja jätimme kaupungin taaksemme.

Haluan ehdottomasti palata joskus Tiranaan, tutustua kaupunkiin ajan kanssa ja nähdä, millainen rakennelma betonipyramidin tilalle nousee. Myös Hoxhan aikana rakennetut bunkkerit kiinnostavat. Ne rakennettiin kuulemma vainoharhaisen kommunistijohtajan pelättyä mm. NATOn iskevän maahan. Ironista kyllä, Albania on nykyään itse NATO-maa.

Vaikka Albanian pikkukylien läpi ajaessa saikin huonon ensivaikutelman, oli kiva nähdä, että pääkaupunki onnistui silti yllättämään positiivisesti. Tirana meni lyhyestä visiitistä huolimatta koko reissun ykköskohteisiin, vaikka sitäkin oli haukuttu etukäteen.

Matkalla takaisin Pohjois-Makedoniaan oli liikenne kovin hurjaa. Ajoimme Kolari-nimisen kylän ohi, ja sanoin veljelle, että toivottavasti nimi ei ole enne. Pian sanomisen jälkeen näimme auton katollaan keskellä vuoristotietä. Paikalla oli poliiseja ja muuta hässäkkää. Jäi arvoitukseksi, miten auto oli katolleen päätynyt. Balkanin liikennekulttuuri on ollut tähänastisista matkoistani kaikkein riskialttein ja vaarallisin. Onneksi itse selvisimme road tripistä ehjin nahoin.

(Edit: Muistin kolarin väärin. Albaniassa näimmekin nokkakolarin ajaneet autot, ja tuo katollaan ollut auto oli vasta Ohridin ja Skopjen välillä.)

Juttusarjan toistaiseksi viimeisessä osassa koukataan vielä Pohjois-Makedonian Ohridiin ennen kuin palaamme takaisin lähtöpisteeseen, Skopjeen.

Onko sinulla kokemuksia Albaniasta? Jätä kommenttia alle 🙂

—

Sarjan kaikki postaukset:
– Balkanin road trip 1: Skopje ja Matka-kanjoni (Pohjois-Makedonia)
– Balkanin road trip 2: Pristina ja Prizren (Kosovo)
– Balkanin road trip 3: Durmitorin kansallispuisto (Montenegro)
– Balkanin road trip 4: Adrianmeren rannikko (Montenegro)
– Balkanin road trip 5: Aliarvostettu Trebinje (Bosnia-Hertsegovina)
– Balkanin road trip 6: Dubrovnik oli suuri pettymys (Kroatia)
– Balkanin road trip 7: Tympeä Durrës, kiehtova Tirana (Albania)
– Balkanin road trip 8: Ohrid (Pohjois-Makedonia)

Ps. Seuraa reissujani ja elämää matkojen välillä Instassa 🙂