Costa Rica: Irazú-tulivuori ja ihastuttava Orosín laakso

Viime postauksessa kerroin, että saimme autovuokraamosta oudon merkkisen auton, joka paljastui kiinalaiseksi BYDiksi. Emme olleet koskaan kuulleetkaan kyseisestä merkistä, mutta emme osanneet epäillä, etteikö sen tehot riittäisi tuleville reissuillemme. Lähdimme siis pahaa aavistamatta ajelemaan kohti Cartagon maakuntaa ja Irazú-tulivuorta.

Ei mennyt pitkäänkään, kun olimme kaupungin ulkopuolella ja jouduimme siirtymään viereiselle maantielle päästäksemme kohti kansallispuistoa. Ajoimme väärään liittymään, jonka seurauksena jouduimme kääntymään takaisin ja yrittämään uudelleen.

Google Maps ohjasi Bydin kohti jyrkkääkin jyrkempää sivutietä, jonka päällä odotti STOP-risteys. Edessämme oli toinen auto, joten jäimme kiinalaisella kaarallamme keskelle ylämäkeä. Auto alkoi valua taaksepäin, eikä moottorista irronnut enää tehoja.

Takanamme alkoi jumalaton tööttäysorkesteri, kun costaricalaiset kuumakallet raivostuivat tien tukkeena olleesta autostamme. Ei auttanut muu kuin lähteä peruuttamaan kylmän viileästi alaspäin ticojen heristellessä nyrkkejä ikkunoiden takaa. Löysimme lopulta vaihtoehtoisen reitin ja matka pääsi jatkumaan.

Olihan se tiedossa, että Costa Rica on vuoristoista seutua, mutta ei sitä jotenkin osannut ajatella etukäteen. Kun Bydi sitten väsähti ylämäessä, mieleeni muistui samoin tein joku kauan sitten lukemani blogipostaus, missä Costa Ricasta auton vuokrannut nainen oli jäänyt keskelle vuoristotietä auton hyytyessä topografian huippukohdissa. Toivottavasti meille ei kävisi samoin, ajattelin.

Maisemat olivat kuitenkin sen verran upeat, että huolet hälvenivät samaa tahtia kun auto jylläsi vuoristoteitä ylöspäin. Cartagon maakunta osoittautui ihan superkauniiksi alueeksi. Matkan varrella oli lehmiä ja vuohia laiduntamassa mahtavilla vuoristoniityillä pilvien kietoutuessa maiseman ympärille. Autojono mateli edessämme, sillä vanha paikallisbussi ei meinannut jaksaa nousta kiemuraista serpentiinitietä ylös. Onneksi emme olleet ainoat tientukkeet seudulla.

Lopulta saavuimme kuitenkin ehjin nahoin Costa Rican korkeimmalle aktiiviselle tulivuorelle, Volcan Irazúlle. Irazún kansallispuistoon on ostettava pääsylippu, joka kustantaa 15 USD per naama. Ostimme liput etukäteen netistä. Lippu on voimassa vain tietyllä aikaikkunalla ja jokaiselle ajalle on rajattu määrä pääsyjä, joten suosittelen ostamaan kaikki luontokohteiden liput ennakkoon.

Irazúlla on useampi kraatteri, mutta valitsimme käydä sen korkeimmalla kohdalla 3432 metrissä (mpy). Kraatterille ei ollut kovin kummoinen matka parkkipaikalta, mutta ohut ilmanala sai minut silti puuskuttamaan ja hengittämään raskaammin. En ollut koskaan aiemmin käynyt yli 3 km korkeudessa.

Saavuimme kraatterille kreivin aikaan, koska tulivuori oli kokonaan näkyvillä. Pilviä pyöri kuitenkin lähistöllä, eikä aikaakaan, kun vuorenhuippu ja sitä pällistelevät turistit olivat pilviverhon sisällä. Pilviä olisi kirjaimellisesti voinut kahmia käsiin.

Kiertelimme hetken mustalla hiekkatasanteella ja suuntasimme sitten kohti matkamuistomyymälää. Ostimme kahvia ja vettä ja lähdimme ajelemaan kohti Irazún huippukohtaa.

Kraatteri nimittäin ei ole se kaikkein korkein kohta, vaan vähän matkan päässä on The Huippu. Jyräsimme Bydillä jyrkkää ja kuoppaista hiekkatietä niin pitkään, että renkaat alkoivat sutia tyhjää, jolloin jätimme auton tienlaitaan ja jatkoimme matkaa kävellen.

Huipulta oli kyllä hienot näkymät. Hieman ironista, että paikka oli täynnä tukiasemia, mutta puhelimissamme ei ollut kenttää. Kotiväki Suomessa oli jo ehtinyt huolestua, kun meihin ei saatu moneen tuntiin yhteyttä.

Sympaattinen Orosín laakso

Lähdimme cruisailemaan vuorelta alaspäin ja mietimme, mitä sitten tekisimme. Yritimme ensin päästä Irazún kansallispuiston toiseen osaan, Sector Prusialle, mutta sinne meni vain pieni kärrypolku maatilojen läpi. Ajoimme jonkin matkaa nurmikkoista härkätietä, mutta sitten oli pakko kääntyä takaisin 😀

Meillä ei ollut mitään ohjelmaa, mutta hetken googlailtuamme löysimme kartasta Mirador de Orosín, ja päätimme lähteä katsomaan, millainen näköalapaikka sieltä löytyisi.

Paikalla odotti korkea kukkula ja jonkinlainen paikallisten suosima piknik-alue. Perheet ja pariskunnat makoilivat kukkulan rinteillä ja lapset lennättivät leijoja. Mekin söimme eväät ja ihailimme maisemia. Näkymä alas Orosín laaksoon oli niin kaunis, että halusimme lähteä ajamaan sinne. Veli bongasi kartasta Cachi Dam Viewpointin ja otimme sen määränpääksi. Ajattelimme ensin pysähtyä Orosin kylässä kahvilla.

Sitä ennen jouduimme pysähtymään kuitenkin vähän väliä, koska eteen avautui koko ajan mitä upeimpia maisemia 😀 Tuollaista meidän reissaaminen juuri on. ”STOP! IHANA MAISEMA!! PYSÄYTÄ AUTO!” ja ei kun auto pientareelle.

Vihdoin saavuimme Orosiin, joka oli aivan valloittavan ihana. Olisin ollut taas valmis muuttamaan sinne tai vähintään palaamaan kylään kirjoittamaan opinnäytetyötä. Pysähdyimme Cafetería y Heladería 1743:een. Otimme bruchettoja, jäätelö-hedelmäannoksen, smoothien ja kahvit. Palvelu oli äärimmäisen ystävällistä.

Costa Ricassa ihmiset ovat San Josén ulkopuolella todella ystävällisiä ja sydämellisiä, pääkaupungissa taas paljon tympeämpiä.

Välipalan jälkeen ajelimme hiljakseen kohti Cachin patoa. Matkan varrella näkyi ehkäpä kauneinta luontoa, mitä olen koskaan nähnyt Madeiran lisäksi. Vehreillä vuorenrinteillä kasvoi ikivanhoja naavan verhoamia ceiba- eli kapokkipuita, reheviä kahviplantaaseja ja paljon muuta rikasta kasvillisuutta. Edes laaksoon ilmestyneet sadepilvet eivät haitanneet maisemien ihailua.

Orosista lähtee tie Tapantín kansallispuistoon, joka on portti Kolumbiaan asti ulottuvien kansallispuistojen rykelmään. Orosín seutu onkin oivallinen valinta luonnonystäville ja niille, ketkä haluavat poiketa kuljetulta polulta.

Alue ei juurikaan ole tunnettu turistien keskuudessa, mutta sanjosélaiset käyvät siellä lomailemassa viikonloppuisin. Näin tiesi kahvilan pitäjä kertoa. Laaksosta löytyy nimikkokylän lisäksi muitakin viehättäviä pieniä kyliä, kuten Cachi ja Ujarrás.

Pysähdyimme vielä kuvailemaan Cachin padolle, josta avautui upeat maisemat kanjonille. Cachin pato on rakennettu 1970-luvulla ja se oli Costa Rican ensimmäinen vesivoimala.

Koska olimme laskeutuneet alunperin vuorilta alas laaksoon, tiesi se sitä, että jouduimme kapuamaan Bydillä sieltä vielä takaisin päin. Eteen mahtuikin muutama jännittävä hetki, kun aprikoimme, riittääkö mustassa ratsussamme tehot pikkuteiden valloittamiseen.

No, mitä ilmeisimmin pääsimme perille San Joséen autuaan tietämättömänä siitä, että todelliset jyrkät taistelut olisivat vasta edessäpäin. Seuraavassa osassa suuntaammekin siis Costa Rican pohjoisosaan Monteverden luonnonsuojelualueelle.