Kaukokaipuu jonnekin kauas syntyy kirjojen rikkaista maisemista

Blogeissa on välillä ollut ihan mielenkiintoisia postauksia matkailuaiheisista kirjoista. Olen itsekin miettinyt samasta aiheesta postaamista, mutta en ole oikein tiennyt, mistä kulmasta tarttuisin aiheeseen.

Olen aina rakastanut kirjoja. Kun olin pieni, äiti luki minulle todella paljon, ja opetti aakkoset Minttu-kirjasta ollessani 3-vuotias. Viisivuotiaana luin ensimmäinen sanani jostain ranskankielisestä kosmetiikkapurkista 😀

Nuorempana olin todella kova lukemaan, mutta viime vuosina tietotekniikan tuoman informaatiotulvan ja keskittymiskyvyn heikkenemisen vuoksi lukeminen on muuttunut haastavammaksi. Olen silti yrittänyt lueskella aina kirjan silloin, toisen tällöin. Matkoilla kannan yleensä aina jotain kirjaa mukana.

Muistan lapsuudestani 80-luvulta jonkun piirretyn lastenohjelman nimeltä ”Samarkandin aarre”. Myöhemmin muistellessani ohjelmaa, alkoi vierailu Uzbekistanissa ja nimenomaan Samarkandissa kiinnostaa 🙂 Myös Tuhannen ja yhden yön tarinat ovat luoneet kiehtovia mielikuvia idän ihmemaista.

Äänikirjoista

Keskittymiskyvyttömyyteen olen koettanut äänikirjoja, mutten oikein pysty keskittymään fiktiiviseen tarinaan kovin pitkäksi aikaa. Sitä vastoin tiede-podcastien ystävänä olen kuunnellut kyllä asiapitoisia kirjoja, kuten Neil deGrasse Tysonin Tähtitiedettä kiireisille tai Stephen Hawkingin Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin.

Lentokoneessa, sekä Meksikossa yöbussissa unettomina aamun pikkutunteina kuuntelin lukion yhteiskuntaopin ja filosofian kirjoja. Jos hostellissa joku kuorsaa, laitan yleensä korvatulpat ja siihen päälle vielä kuulokkeista täysillä huutamaan jonkun Ylen podcastin. Näin saan ehkä nukahdettua..

Pohjois-Korea

En oikein tiedä, voiko viime vuosien lempikirjojani kutsua fiktioksi vai faktaksi. Jokunen vuosi sitten minulla oli vahva kiinnostus Pohjois-Koreaa kohtaan. Tästä on oikeastaan kiittäminen siskoani, jonka kautta sain ensimmäisenä käteeni Pjongjangin akvaariot. Sain kirjan myöhemmin lahjaksikin. Sen jälkeen ostin kaikki loikkareiden kertomuksiin perustuvat kirjat ja jokusen muunkin. Kirjoista sai mielenkiintoista infoa tavallisten ihmisten elämästä, ja halu vierailla maassa heräsi.

Leiri 14:n jälkeen mielenkiintoni vähän niinkuin lopahti, kun selvisi, ettei tarina ollutkaan kaikilta osin totta, vaan sitä oli dramatisoitu myyntimielessä. Ostin kuitenkin myös uudemmat, suomalaisten kirjoittamat Pohjois-Koreaa käsittelevät kirjat, mutta en ole edes aloittanut niitä. Ja vaikka ihailen Ylen uutistoimittaja Mika Mäkeläisen raportointia maailman ääristä, päätin jättää hänen kirjoittaman Kimlandiankin kaupan hyllylle. En tiedä saisinko ulkopuolisten näkemyksistä enää mitään uutta infoa maasta.

Sittemmin kun olen tavannut useampia pohjoiskorealaisia järjestöhommien tiimoilta, on mielikuvani maasta muuttunut jollain tapaa. Olen joskus miettinyt, millaista elämää diplomaatit ja muut Pjongjangin etuoikeutetut asukkaat todellisuudessa elävät, ja kuinka kaukana se on esimerkiksi maaseudun ihmisten elämästä.

En tiedä, tulenko koskaan käymään Pohjois-Koreassa, mutta jos sinne joskus matkustan, haluan kokea muutakin kuin Pjongjangin. Haluan nähdä maaseudun, vuoriston, luonnon. Patsaita ja massiivisia palatseja olen nähnyt maailmalla jo ihan tarpeeksi, ja pääkaupungin poliittinen propaganda on vain yksi puoli maasta. Nythän huhtikuussa olisi ollut tilaisuus lähteä P-Koreaan, mutta koronaviruksen takia matka on peruttu ja PK on sulkenut rajansa kaikelta turismilta.

Tässä muuten juuri odottelen, että perutaanko parin viikon päästä oleva Meksikon reissukin vielä. Nyt on Brasiliassa Latinalaisen Amerikan ensimmäinen koronatartunta. Meksikon naapureista Guatemala ja Belize ovat estäneet kiinalaisten pääsyn maahan, myös Yhdysvalloilla on rajoituksia, mutta Meksikossa ei tällä hetkellä ole mitään toimenpiteitä. Maailmalla suurempia joukkotapaamisia on peruttu, eikä Meksikon seminaari välttämättä olisi mikään poikkeus, mikäli Etelä-Amerikassa puhkeaa epidemia. Suurin osa seminaarivieraista kun tulee nimenomaan Lattareista.

Afganistan

Afganistan-aiheisiin kirjoihin tutustumisesta saan niin ikään kiittää siskoani. Sain häneltä lainaksi Khaled Hosseinin Leijapojan, josta on tehty muuten myös leffa. Kirja oli ensimmäinen pitkiin aikoihin, joka aiheutti voimakkaita tuntemuksia ja paljon kysymyksiä. Olin noihin aikoihin Punaisen ristin vapaaehtoisena paikallisessa vastaanottokeskuksessa, jossa tutustuin Afganistanista tulleisiin hazaroihin.

Hieman myöhemmin luin saman kirjailijan äärimmäisen surullisen, raa’an ja koskettavan kirjan nimeltä Tuhat loistavaa aurinkoa. En ole koskaan itkenyt niin paljon mitään muuta kirjaa lukiessa. Kun vielä sain kuulla Afganistanista lähteneiden ihmisten omakohtaisia kokemuksia julmuuksista, upposivat kirjojen sanat entistä syvemmälle.

Afganistanilaiset turvapaikanhakijat kertoivat näytelmän muodossa elämästään syrjittynä hazara-väestönä. Khaled Hosseinin kirjat käsittelevät osin samaa aihetta.

Kolmas kirja Hosseinilta oli Ja vuoret kaikuivat. Siinä tarina sijoittuu useammalle eri aikakaudelle ja Afganistanin lisäksi myös Pariisiin. Mielestäni tarinassa on aivan liikaa ihmisiä ja yhteenkietoutuvia kohtaloita, ja menikin tosi pitkään, että sain luettua kirjan loppuun. Kuten joissain kirja-arvosteluissakin on todettu, tämä ei ole yhtä mukaansatempaava ja mieleenpainuva, kuin kirjailijan kaksi ensimmäistä teosta. Tästä syystä olen ostanut omaksi vain Leijapojan ja Tuhat loistavaa aurinkoa, jotka löysin myöhemmin kirpparilta ja Huuto.netistä.

Mutta ne kaksi kirjaa ovat ehdottomia suosikkejani kaikista koskaan lukemistani kirjoista. Khaled Hosseini kuvailee Afganistanin maisemia, historiaa ja kulttuuria, sekä tavallisten ihmisten elämää todella rikkaalla tavalla – aivan kuin olisi itse seuraamassa tapahtumia lähietäisyydeltä. Kirjoja lukiessa pystyy näkemään sielun silmin ikiaikaisen Heratin, sotien runteleman Jalalabadin, talibanien tuhoamat jättimäiset Bamiyanin buddha-patsaat.

Mikäli Afganistanin tilanne joskus muuttuu, haluaisin päästä käymään noissa kirjojen maisemissa. Surullista kuitenkin on, että moni kuvailluista paikoista on tuhottu sittemmin maan tasalle. Vaikka kirjojen henkilöt ovatkin fiktiivisiä, on tarinoissa silti totuuspohja; vaettu kärsimys, värikäs historia ja esiin tuodut kulttuuriset piirteet ovat totisinta totta.

Olen lukenut myöhemmin myös pari muuta Afganistaniin sijoittuvaa kirjaa, Kabulin tyttöjen salaisuus ja Kabulin kirjakauppias, mutta ne eivät tehneet suurempaa vaikutusta Hosseinin kirjallisuuden jälkeen. Länsimaisten toimittajien matkakertomuksiin ja henkilöhaastatteluihin perustuvat kirjat ovat kyllä faktapitoisia, mutta heillä ei kirjailijoina ole tietenkään samanlaista kosketuspintaa maahan, kuin siellä syntyneellä Hosseinilla. Kirjat antavat kuitenkin jonkinlaista osviittaa yhteiskunnasta ja sen tabuista.

Matkakirjat

Keski-Amerikka

Toisaalta toimittajat voivat saada aikaan myös erinomaisen lukukokemuksen olematta itse aiheeseen osallinen muutoin kuin tarkkailijan roolissa. Tästä esimerkkinä on toinen seuraamani Ylen toimittaja Maija Salmi. Salmi toimii nykyään Ylen espanjankielisten maiden linkkinä, ja tekikin ennen Ylelle siirtymistään matkan Paholaisen junan kyydissä, mistä kirjan nimikin tulee.

Paholaisen juna kertoo Keski-Amerikasta tulevien siirtolaisten elämästä ja läpi Meksikon kulkevasta junamatkasta kohti kaukaista amerikkalaista unelmaa. Salmi asui reissunsa aikana siirtolaisten turvakodeissa, haastatteli pariasataa turvallisemman elämän perässä kulkenutta ihmistä ja nousi myös itse junan kyytiin. Erittäin riskialttiilta matkalta syntyi raastavan surullinen ja informatiivinen kirja, joka on myöskin yksi lempikirjoistani.

Mietin paljon kirjaa ja sen ihmiskohtaloita viime vuoden Keski-Amerikan reppureissullani. Samasta aiheesta on tehty koskettava ja surullinen yhdysvaltalais-meksikolainen elokuva Sin nombre. Itkin vuolaasti sitäkin katsoessani. Vaikka moni suosikkikirjoistani (ja -leffoista) kertookin murheellisen tarinan, avaavat tämän tyyliset kirjat uudenlaisen ikkunan erilaisiin yhteiskuntiin.

Keski-Amerikassa väkivalta on arkipäivää. Suurin osa siirtolaisista lähtee etsimään onneaan Yhdysvalloista. Maija Salmen kirja kertoo tästä matkasta.

Latinalainen Amerikka

Hieman toisenlaisesta näkökulmasta lähestyvä Etelä- ja Keski-Amerikan matkaan perustuva kirja on suomalaisen matkabloggaajan, Tomi Töllin kirjoittama tuoreehko Panamericana. Kirjassa seurataan Töllin ja tämän puolison matkaa halki Amerikan mantereiden. He tekivät matkan omalla tuunatulla pakettiautollaan, jonka ajoivat ensin halki Euroopan ja rahtasivat sitten yli Atlantin valtameren rahtilaivan kyydissä, jolla he itsekin matkustivat viikkotolkulla.

En ole lukenut kirjaa vielä loppuun, mutta tähän mennessä matka on vaikuttanut ihan mielenkiintoiselta. Kirja ei kirjana tarjoa mitään uutta, vaan sitä lukiessa tuntuu, kuin lukisi painettua matkablogia. Siinä mielessä kirja oli ehkä hienoinen pettymys, että itselleni mielenkiintoisinta Keski-Amerikkaa käsitellään vain jokusen sivun verran. Olisin kaivannut tarkempaa raportointia varsinkin Guatemalasta. Kiva idea kuitenkin bloggaajalta tehdä tällainen päiväkirjamainen teos erikoislaatuisesta omatoimimatkastaan.

Panamericanaan on tulossa tänä vuonna (2020) toinen osa, jota odotan innolla, sillä siinä matka jatkuu Meksikosta eteenpäin.

Venäjä

Katson aika vähän telkkaria, enkä varsinkaan seuraa mitään sarjoja paria lukuunottamatta. Kuitenkin kaikki dokumentit ja matkaohjelmat jaksaa kiinnostaa: Ulkolinja, Avara luonto, Kiehtova maailma ja myös Ville Haapasalon ohjelmat. Etenkin 30 päivän sarjat Volgalta, Kaukasiasta ja Altailta olivat mielenkiintoisia. Näiden innoittamana ostin myös Haapasalon kirjan, mutta en ole päässyt siitä vielä alkua pidemmälle. Kauko Röyhkän tekemään haastatteluun perustuva kirja sijoittuu luonnollisesti Venäjälle, minne haluaisin joskus tehdä road tripin, etenkin noihin tv-sarjojen maisemiin.

Ympäri maailmaa

Muista tv-sarjoista merkityksellisin oman matkailuintoni kohdalla on ollut ehdottomasti Madventures ja varsinkin sen kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Ihailin Rikun ja Tunnan elämänfilosofiaa ja seikkailuhenkeä. Ollapa elänyt noina vanhoina aikoina reppureissuelämää paikoissa, jotka eivät olleet länkkäriä nähneetkään. Nykyään monet Madventuresin alkuaikojen kohteistakin on kuin mitä tahansa turistirysiä.

Ensimmäisiä varsinaisia matkakertomuskirjoja, minkä ostin, taisi olla Karl Pilkingtonin matkapäiväkirjoista koostuva Ääliö ulkomailla. Vastahakoinen brittimatkaaja laitetaan mukavuusalueensa ulkopuolelle kokemaan ties mitä maailman kummallisuuksia muun muassa Perussa, Meksikossa, Intiassa, Kiinassa ja Egyptissä. Kirja on humoristinen ja ihan hauska. Seurasin aiemmin myös samannimistä tv-sarjaa.

Toinen niin ikään ensimmäisiä matkakirjoja oli suomalaisen valokuvaaja-toimittaja Martti Lintusen tarkkanäköinen Maapallolla pyörien. Valokuvia ja infoa pursuavassa kirjassa sukelletaan Etelämantereelle, Afrikkaan, Aasiaan, Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan käyden läpi laajan skaalan läpi erilaisia maita. Kirjassa esitellään yhteiskuntaa, ruokakulttuuria, luontoa ja muuta yleispätevää tietoa maapallon ja eri maiden tolasta.

Matkailuun liittyviä kirjoja onkin hyvin erityylisiä. Kaikki eivät suinkaan ole matkapäiväkirjoja tai kuvauksia tietystä maasta, vaan joukossa voi olla myös todellisuuteen perustuvaa fiktiota sekä tietokirjamaisia ja karttamaisia opuksia, joista löytää yllättäviäkin faktoja maailmasta! 🙂

Mikä on sinun kirjasuosikkisi vai luetko ylipäänsä eri maita käsitteleviä kirjoja? Jätä alle kommenttia.