Mitä tapahtui Costa Rican pääkaupunki San Josélle?

Jukatanilla hengailun jälkeen meillä oli lento Mexico Citystä Costa Rican pääkaupunkiin, San Joséen. Olin käynyt Costa Ricassa jo vuonna 2019, mutta en muistanut enää, että maahan päästäkseen on sieltä oltava myös paluulippu pois. Eihän meillä mitä ollut, joten jouduimme vielä boarding-jonossa etsimään lentoja El Salvadoriin. Lopulta saimme liput puhelimeen ja pääsimme koneeseen viimeisten joukossa.

Lento olikin siinä mielessä erikoinen, että teimme välilaskun Guatemalassa, jossa osa porukasta jäi pois. Me muut jäimme koneeseen odottamaan, tuleeko sinne tilalle uusia matkustajia. Koneessa oli episodi parin matkustajan kanssa, jotka eivät suostuneet käyttämään maskia. Lentohenkilökunta piti kovan puhuttelun naisille ja lopulta tulivat sanomaan, että kapteeni poistaa heidät koneesta Guatemalassa, mikäli maski ei pysy naamalla.

Maahantulon ruuhka oli jotain uskomatonta. Jouduimme jonottamaan migrissä yli 3 tuntia, sillä aula oli aivan tupaten täynnä. Costa Rica vaati huhtikuun alkuun asti COVID-passia tai vastavuoroisesti todistusta kattavasta matkavakuutuksesta. Näiden tarkastamisessa meni aikansa, ja lisäksi maahantulijoilta kysyttiin myös majoitusvarausta.

Mietimme, olisivatko ruumalaukkumme vielä odottamassa. Ne löytyivätkin aulasta muiden laukkujen kanssa yhteen sullottuna. Repussani oli tarra, että Meksikon päässä kapsäkki oli tarkastettu ja siellä ollut pulveripussi syynätty. Olin naureskellut aiemmin, että milloinkahan epämääräinen jauhepussi joutuu suurennuslasin alle. Mikä erikoisinta, oli pussi tungettu tarkastuksen jälkeen jostain syystä veljeni reppuun.

Modernissa naapurustossa

Kun olimme päässeet vihdoin migristä ja tullista läpi, otimme Uberin kentältä. Uber ei ole laillinen Costa Ricassa, mutta sovellus on silti käytettävissä. Tämän vuoksi Uberit eivät voi ajaa suoraan lentokentälle, vaan kyytiin pitää nousta ja sieltä jäädä pois parkkialueen ulkopuolella.

Matka majapaikkaamme kesti tunnin, koska tiellä oli kaksi onnettomuutta. Majoituimme keskustan itäosassa Barrio Escalantessa, jota pidetään modernina ja trendikkäänä alueena. Kieltämättä korkeat tornitalot olivat hieman viihtyisämmän oloisia kuin moni muu alue San Joséssa.

URBN Escalante -condo on rakennettu vuonna 2019, mutta en muista, näkyikö se katukuvassa viimekertaisella Costa Rican reissullani. Asuntomme sijaitsi 26. kerroksessa, joten sieltä oli hulppeat maisemat pääkaupungin ylle. Rakennus näytti absurdin kapealta, kun sitä katsoi kauempaa.

Olimme hieman pettyneitä siihen, että koronarajoitusten takia Airbnb:n yleiset tilat olivat monelta osin käyttökiellossa. Vuokraisäntä sanoi, että kattoterassille saa mennä, mutta aulamies tuli ajamaan meidät kahdesti sieltä pois. Talon kirjastossa sai opiskella ja oleskella klo 18 saakka. Kerrostalossa oli myös kuntosali, uima-allas, leffahuone ja pesutupa, joista ensin mainitulle piti joka kerta varata aika isännän kautta. Sali oli kyllä ihan jees.

San José ei viehättänyt tällä kertaa

San José itsessään ei kuitenkaan ollut yhtään jees. En tiedä, mitä pääkaupungille oli tapahtunut kolmessa vuodessa, mutta se vaikutti tällä kertaa melko ikävältä paikalta. Muistan, että edellisellä kerralla oikein viihdyin siellä ja ihmettelin, miksi kaupunki on muiden mielestä hirveä. Kyllähän joku yritti viimeksikin minut siellä ryöstää, mutta ei se silloin tuntunut missään. Kohautin vain olkiani, kun huomasin, että laukkuni oli viilletty auki.

En tiedä, oliko pandemian runnoma maailmantilanne tehnyt tehtävänsä, mutta tällä kertaa katukuvassa näkyi todella paljon kodittomia, narkkareita ja muita kovan onnen kulkijoita. Eräskin nainen flippasi ihan tyhjästä ja alkoi karjuen hakata seinää keskellä katua.

Kodittomat kävelivät yhdellä kengällä ja söivät ruokaa roskiksista. Avenida 10:llä paikalliset jengiläiset kävivät huumekauppaa radiopuhelimet uusia tilauksia rätisten. Päihtyneet prostituoidut notkuivat taka-alalla. Näkymä oli kaiken kaikkiaan surullinen.

Costa Ricassa on Keski-Amerikan mittakaavassa paras elintaso, terveyspalvelut, koulutus ja moni muukin asia, mutta ihmisten kasvoilla onnellisuus ei ainakaan San Joséssa näy. Myös kadut olivat roskaisia, kun vielä aiemmin kaupunki oli merkillepantavan siisti.

Maa ei kärsi samanlaisesta jengiongelmasta kuin pohjoiset naapurinsa, mutta toisaalta yksittäiset järjestäytymättömät sekopäät ovatkin pahempi uhka tavallisille ihmisille, kuin organisoidut jengit, jotka harvemmin uhkailevat esimerkiksi turisteja. San José onkin harvoja Keski-Amerikan kaupunkeja Belize Cityn lisäksi, joissa en kävelisi yksin pimeällä.

Costa Ricassa tupakointi on muuten täysin kielletty, joten poliisit ja vartijat tulivat monta kertaa ulisemaan veljelleni myös sähköröökin höyrystä. Ja kyllä jotkut tupakoivat muutenkin kielloista huolimatta.

Eräänä iltana kaupungilla oli LGBT-tapahtuma, jota kävin katsomassa. Joku nuori mies tuli juttusille, ja keskustelimme Costa Rican seksuaalivähemmistöjen tilanteesta.

Costa Rica on jonkin verran suvaitsevampi kuin vahvasti katoliset naapurimaansa, mutta vähemmistöt joutuvat silti kokemaan turhaa väkivallan uhkaa. Miespareja näkyy aika paljon katukuvassa, ja homojen asema onkin hieman parempi kuin muualla Keski-Amerikassa, mutta esimerkiksi monet transnaiset päätyvät kadulle myymään seksiä.

Vanhaa arkkitehtuuria ja urbaania luontoa

Pyörimme kaupungissa enemmän ja vähemmän kiinnostuneena. Kiersimme paikoissa, jotka olin kulkenut läpi edellisellä kerralla opastetun kävelykierroksen aikana ja esittelin veljelleni kaupungin nähtävyyksiä. Hirveästi niitä ei San Joséssa ole.

Kaupunki on melko ruma ja osa rakennuksista muistuttaa jossain määrin jopa suomalaisia betonirumiluksia. Kaupungin nähtävyyksiksi onkin mainittu monesti esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön rakennus, joka on voittanut palkinnonkin betonibrutalisminsa ansiosta.

San Joséssa on myös vanhaa arkkitehtuuria, mutta samanlaista kolonialistista tyyliä sieltä ei löydy, toisin kuin naapurimaiden kaupungeista. 1800- ja 1900-luvulta peräisin olevat vanhat rakennukset ovat kuitenkin ihan kauniita ja näkemisen arvoisia.

Näihin lukeutuvat mm. kansallisteatteri, vanha postilaitos ja entinen presidentin asunto Castillo azul. Vanhaa rakennuskantaa on ripoteltu ympäri kaupunkia, eikä San Joséssa näin ollen ole mitään varsinaista vanhaakaupunkia.

Kuljeskelimme vähän aikaa myös Parque Morazanissa, kansallispuistossa ja keskuspuistossa. En tiedä, oliko aika kullannut muistot, mutta puistotkin vaikuttivat jotenkin näivettyneiltä ja ankeilta edelliskertaan nähden 😀 Veljenikään ei erityisemmin pitänyt kaupungista, joten tämä ei ollut vain minun subjektiivinen näkemys.

No joka tapauksessa, vanhojen rakennusten lisäksi San Joséa on kehuttu katutaiteensa vuoksi, ja onhan joillain kulmilla ihan ok graffiteja ja muraaleja.

En yleensä halua tukea eläintarhojen toimintaa, koska niiden eettisyydestä ei voi mennä takuuseen. Tällä kertaa kävimme kuitenkin Simón Bolívarin eläinpuistossa ja kasvitieteellisessä puutarhassa. Puistoon on pelastettu luonnosta löytyneitä haavoittuneita eläimiä, jotka eivät syystä tai toisesta ole enää voineet päätyä takaisin vapauteen.

Nisäkkäillä ja matelijoilla näytti olevan ihan hyvät oltavat, mutta minun kävi sääliksi lintuja, jotka papukaijoja lukuunottamatta räpiköivät tuskastuneena pienissä häkeissään. Vaikka eläimet olikin pelastettu hyvin tarkoitusperin, en voinut olla miettimättä, onko häkkilinnun elämäkään elämisen arvoista.

Luonto oli ehkä aavistuksen vihreämpi tammikuun lopulla kuin huhtikuussa, johon aiempi vierailuni sijoittui. Sadekausi Costa Ricassa on toukokuusta marraskuuhun, joten yhtä kaikki, kevät on siellä kuivaa aikaa. Eläintarhan siimeksessä oli kuitenkin ihan hyvin vehreyttä.

Costa Rican vaatimaton keittiö

Costa Ricaan ei toden totta kannata lähteä rikkaan ruokakulttuurin tai unohtumattomien makuelämysten perässä. Tätä samaa ajattelin jo viime kerralla. Meidän oli tälläkin kertaa hankala löytää mitään erityisen herkullista syötävää.

Teimme siis jonkin verran ruokia kämpillä. Ruuat ostimme lähinnä Maxi Palista tai naapurustomme luomukaupasta, jossa oli aika korkea hintataso. Kävimme kyllä ulkona syömässä, mutta se rajoittui melko lailla erilaisiin kahviloihin, kuten alla olevaan skeittikahvilaan.

Tutkimme Googlen arvosteluista costaricalaisia ravintoloita, ja päädyimme johonkin hyvät arvostelut saaneeseen paikkaan. En muista enää ravintolan nimeä, mutta ruoka ei kyllä ollut kovin hyvää. Kaiken lisäksi annos oli järjettömän iso. Yleisesti ottaen Costa Rican keittiössä käytetään paljon papuja, friteerattua maniokkia, riisiä ja lihaa. Ruoka on hyvin valjua ja mautonta.

Parhaat ruuat löytyivätkin lopulta italialaisesta hienostoravintola Limoncellosta, joka sijaitsi aika lähellä kämppäämme. Tilasin valkoviinillä kevennettyä kermaista pennepastaa, jossa oli portobelloa ja herkkutattia sekä naurettavan hyvää, suussasulavaa naudan sisäfileetä. Meni heittämällä yhdeksi parhaista annoksista, mitä olen koskaan syönyt.

Veljeni tilasi gluteenitonta pizzaa, joka sekin oli todella hyvin tehty. Pukumies raastoi pöydässä annoksiimme parmesaania juhlavan hiljaisuuden vallitessa ympärillä.

Tässäpä siis alkusoittoa Costa Rican osiostamme. Emme olleet tulleet sinne San Josén takia, vaikka sitä pidimmekin tukikohtanamme. Vuokrasimme nimittäin auton AmiGOsta, joten pääsimme hieman vapaammin liikuskelemaan ympäriinsä.

Saimme pahaa aavistamatta tavallisen henkilöauton, jonka merkki herätti hieman ihmetystä. BYD paljastui kiinalaiseksi menopeliksi, joita Costa Rican liikenteessä näkyi melko paljon. Auto oli uusi, mutta mikään tehomylly se ei todellakaan ollut, ja sen saimme tuta heti ensimmäisenä retkipäivänä. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.