Patikointia Madeiran itäkärjessä ja kaupungin vilinää Funchalissa

Saavuttuamme Madeiran pohjoisosista etelärannikolle, oli kulttuurishokki ensialkuun aikamoinen. Pohjoisessa hädin tuskin näkyi ihmisiä, kun taas eteläpuoli oli todella eläväinen ja vilkas. Myös liikenne muuttui paljon ruuhkaisemmaksi ja tiet moottoriteiksi.

Praia Calheta

Kirjauduimme ulos Ponta Delgadan Airbnb:stä klo 10, ja seuraavaan majapaikkaan pääsisi vasta klo 16, joten ajoimme saaren halki suoraan Praia Calhetalle, joka on Madeiran ainoa hiekkaranta. Kuten kirjoitin aiempaan postaukseen, Madeira on syntynyt tulivuoren purkauksesta, eli kaikki rannat ovat hyvin kivikkoisia ja monin paikoin jyrkästi mereen pudottavia. Praia Calheta onkin ihmisen keinotekoisesti rakentama, ja hieno hiekka on tuotu sinne Marokosta 😀

Mikäli halajaa aidoille hiekkarannoille loikoilemaan, kannattaa matkustaa laivalla Madeiran saariryhmään kuuluvalle Porto Santolle.

Päivä oli aurinkoinen, joten se sopi hyvin uimiseen. En yleensä ui matkoillani, mutta nyt teki mieli uiskennella Atlantin valtameressä. Merivesi oli lämmintä, noin +21-asteista ja ihan todella kirkasta. Olimme rannalla pari tuntia ja lähdimme sitten ajelemaan kohti Funchalia.

Pysähdyimme jossain ravintolassa matkan varrella. Veli söi toisen lihavartaan, ja minä otin päivän kalakeiton. Siinä oli kolmea eri kalaa mausteisessa liemessä. Keitto oli hyvää, vaikka se näytti alkuun epäilyttävältä. Keitto maksoi 4,50 €, mikä oli todella edullinen hinta annoksen kokoon nähden.

São Gonçalo

Ruuan jälkeen ajoimme Funchalin koillispuolella, ylhäällä kukkuloilla sijaitsevaan majapaikkaamme São Gonçaloon. Jouduimme odottelemaan omistajaa hetken, sillä olimme etuajassa. Asunto sijaitsi kerrostalon ylimmässä kerroksesssa, mutta koska rakennus oli rinteessä, pääsimme kävelemään etupihalta suoraan asuntoomme. Asunto oli ehdottomasti matkan paras (ja myös kallein). Sisustus oli osittain marokkolaistyylinen ja kaunis. Rakennus oli myös ainoa, missä ei ollut muurahaisia, tuhatjalkaisia eikä hämähäkkejä 😀 Ja siellä oli sängyissä oikeat pussilakanat.

Ihastuin asunnon sisustukseen sen verran, että kysyin omistajalta, mistä hän on hankkinut sisustustavaraa sinne. Suuntasimmekin sitten Loja da Gato Preto -nimiseen tyyriinpuoleiseen sisustusliikkeeseen. Hupsista vain ja sinne meni reilu sata euroa, kun ostin pari huonetuoksua, kultaiset vetimet erääseen huonekalun tuunausprojektiin sekä paksun upean sivuverhon parvekkeen oven eteen. Verho maksoi oikeasti satasen, mutta sain sen seitsemälläkympillä. Olisin halunnut ostaa koko kaupan tyhjäksi, mutta valitettavasti matkalaukku painoi jo nyt 22 kiloa (sallittu maksimi 23) ja reppu lähes 10 kiloa sallitun kahdeksan sijaan.

(Vuoden 2024 minä lukemassa tätä postausta suu auki ja ihmettelemässä, olenko todella raahannut joskus noin paljon tavaraa mukana.)

Iltaisin istuskelimme asunnon parvekkeella ja katselimme Funchalin ylle levittäytyvää maisemaa ja auringonlaskua. Sangriaa ja viiniä kului myös muutama lasillinen. Tämä asunto oli ehdottomasti koko matkan parhaimmalla ja kauneimmalla sijainnilla. Satuimme onnekkaasti suunnittelmaan reissun juuri niin, että asunnot vain paranivat matkan edetessä! Muutaman tunnin kulttuurishokin jälkeen jopa tykästyin alla levittyvän kaupungin elämään, ja muutin mieleni siitä, että muuttaisin saarella pohjoisen pieneen Arco de São Jorgeen 😀

Funchal

Vietimme São Gonçalossa yhteensä neljä yötä, ja kiertelimme pääosin Funchalin alueella. Tutuksi tuli mm. kauppahalli, jonne ei kyllä kannata suunnata, vaikka sitä mainostetaankin joka paikassa. Menimme itse lankaan ja maistelimme sekä tuoreita että kuivattuja hedelmiä, jonka jälkeen päädyimme ostamaan hedelmiä mukaan ihan superkalliilla riistohinnalla. Kauppahallissa oli myös ärsyttävää tyrkyttämistä, joten mikään miellyttävä kokemus siellä kulkeminen ei ole.

Kävimme kuitenkin syömässä siellä, ja sitä ravintolaa voin ehdottomasti suositella. Paikan nimi oli Charcutaria y Queijaria Mercado. Söin Madeiralla arvostettua mustahuotrakalaa (scabbard fish), jota tarjoiltiin lämpimän banaanin kanssa. Lisukkeena oli myös bataattia, vihanneksia ja passionhedelmää. Annos maksoi 9,80 € eli todella vähän. Ravintolan raaka-aineet ovat takuulla tuoreita, sillä ne haetaan varta vasten kauppahallin myyjiltä kutakin annosta varten.

Tutuiksi tulivat myös matkamuistomyymälät ja erilaiset jeesusputiikit. Kävi nimittäin niin, että näin eräässä matkamuistomyymälässä kauniita koristelaattoja, joihin oli maalattu eri suojeluspyhimysten kuvia. Kysyin myyjältä, mikä on matkailijoiden suojeluspyhimys, ja hän googlasi sen olevan São Cristóvão.

No, siinäpä sitten etsimään Kristofferin laattaa ympäri Funchalia. Kävin varmaan kaikki krääsäkojut läpi, ja kuulin jokaisessa, että juuri se kuva-aihe on vaikea löytää. Eri myyjät neuvoivat minua milloin mihinkin uskonnolliseen kauppaan, ja päädyinpä käymään jopa paikallisessa ”K-raudassa” katsomassa heidän koristelaattojaan. Kristoffer-laatta jäi löytymättä, mutta ostin pienen hopeisenvärisen korun sen sijaan.

Funchalista nyt ei ole sen kummempaa kerrottavaa, sillä emme käyneet linnoissa, museoissa (parissa kirkossa kävin) emmekä edes kasvitieteellisessä puutarhassa. Puutarhaa oli suositeltu eri paikoissa, mutta en oikein jaksanut enää innostua ihmisen tekemästä keinotekoisesta puutarhasta, kun olin kuljeskellut jo melkein kaksi viikkoa luonnonkauniissa maisemissa kasveja ja vehreyttä niiden luontaisessa elinympäristössään ihaillen.

Tyydyimme kuljeskelemaan vain rehevissä puistoissa, jotka nekin olivat kauniita. Mietimme kyllä eräänä päivänä, että olisimme menneet telefericolla eli köysiratahissillä satamasta puutarhalle, mutta emme löytäneet mistään tietoa, pääseekö sillä edes puutarhalle vai menisikö hissi vain muuten ylös vuorille.

Kaupungista haluan muuten mainita värikkäät ovet, mitä eräs seuraajani suositteli minulle Instassa. Rua de Santa Maria -katu on muutettu pysyväksi taidegalleriaksi, sillä kadun varrella olevien rakennusten oviin on tehty värikkäitä erityylisiä maalauksia. Ainoa miinus katutaiteen ihailussa oli se, että kadun varrella on myös runsaasti ravintoloita, joiden sisäänheittäjät yrittivät koko ajan tarjota ruokalistojaan ja houkutella sisään, vaikka kerroin että olen juuri syönyt. Tyrkytyksestä johtuen en jaksanut kierrellä kaikkia ovia läpi, vaan lähdin pois.

Etelärannikolla tuntui olevan yleisesti ottaen jonkin verran kalliimmat hinnat esimerkiksi ruokakaupoissa ja ihan turistikrääsäliikkeissäkin. Ostokset kannattaakin tehdä pohjoisessa, joka ei muutenkaan nauti yhtä suurista turistien tuomista rahavirroista. Pohjoisessa on myös ehkä hieman parempi palvelu. Osa Funchalin matkamuistomyymälöiden myyjistä vaikutti tympiintyneiltä työhönsä ja hymy oli välillä tiukassa tai olematon.

Funchalissa näkyi maskeja huomattavasti enemmän kuin Madeiran pohjoisosassa, sillä kaupungissa ihmiset pitävät maskia myös kaduilla ja muualla ulkotiloissa. Se oli mielestäni ihan hyvä ratkaisu, sillä vaikka kadut olivatkin pääosin tyhjinä, oli joissain paikoissa, etenkin ravintolakeskittymissä aika ruuhkaista.

Cabo Girão

Mutta jotta etelärannikon etappi ei olisi sisältänyt pelkästään kaupungilla hengailua, päätimme käydä myös parilla spesiaalimmalla kohteella. No, se toinen nyt ei mikään varsinainen erikoiskohde ollut muuten kuin että se oli Euroopan toiseksi korkein skywalk. 580 metriä merenpinnan yläpuolella kohoava lasilattiainen näköalatasanne, Miradouro do Cabo Girão on ihan näkemisen arvoinen, joskaan korkeat näköalatasanteet eivät enää tässä vaiheessa jaksaneet ihmetyttää, koska niihin oli tottunut jo vuoristossa.

Kannattaa kuitenkin pistäytyä siellä ja ajaa muuten kylän länsipuolelta, sillä Funchalista ja Camara de Lobosin kalastajakylästä tullessa tie perille on ihan äärimmäisen jyrkkä ja mutkittelee pienillä kyläkujilla.

Muutenkaan pohjoisen vuoristotiet eivät olleet mitään verrattuna esimerkiksi Funchalin keskustasta lähteviin lähes pystysuoriin kapeisiin kujiin, joita pitkin ajelimme autolla. Funchalissa liikenne on sen lisäksi arvaamatonta ja todella ruuhkaista. Liikenneympyrät ovat kaksikaistaisia ja risteykset erikoisia sikin sokin risteilevine teineen. Keskellä kolmikaistaista viistoa risteystä saattaa keskikaistalla olla STOP-merkki, ja kun pystysuoralta pikkukujalta joutuu vielä kaiken kruunuksi liittymään suoraan valtatielle neulansilmämutkassa, on liikenteessä seikkailu vähintäänkin mielenkiintoista.

Kokemattomille kuskeille ei tuota aluetta voi suositella, enkä usko, että osaisin tai uskaltaisin itse ajaa siellä edes skootterilla. Liikenne ei kuitenkaan ole mielivaltaisen sekopäistä kuten vaikkapa Mongolian Ulan Batorissa, vaan liikennesääntöjä noudatetaan, jalankulkijoita väistetään ja kävelijöille annetaan tietä. Myös muut autoilijat otetaan huomioon, eikä kaduilla juurikaan kuule raivoisaa tööttäilyä.

Ponta de São Lourenço

Mutta se liikenteestä. Toinen erikoiskohde, mihin viittasin aiemmin, sijaitsee aivan Madeiran itänurkassa. Koska kävimme läntisimmässä pisteessä, halusimme valloittaa myös itäisen kolkan. Tosin ihan itäisimpään niemenkärkeen ei pääse, sillä välissä on salmi, jonka yli ei mene edes siltaa. Lähdimme kuitenkin navigoimaan kohti Ponta de São Lourençon luonnonsuojelualuetta.

Parkkipaikka oli yllättävän täynnä, ja ihmisiäkin tuli runsaasti (ehkä 30-40) vastaan maastossa. Yhteensä noin 7 kilometrin maastoreitti mutkittelee hyvin epämadeiramaisissa maisemissa. Jylhät vihernurmiset kalliot nousevat äkkijyrkästi merestä aivan kuin Irlannissa tai Skotlannissa konsanaan. Välillä polku muuttuu kiviportaiksi, kuin kiipeilisi Pico Ruivolla, välillä taas eteen avautuvat merestä kohoavat Ribeira de Janelan edustalla olevien laavasaarten tyyliset muodostelmat.

Tässä kuvassa osviittaa paikan mahtipontisista mittasuhteista. Nuolilla on osoitettu reitin vastapäisellä osuudella kulkevia ihmisiä, joista ei saa kyllä mitään selvää. Monin paikoin reiteillä ei ole mitään kaiteita, vaan tuolla saa kyllä katsoa, mihin astuu. Joissain paikoissa taas on ohuet vaijerikaiteet. Jotkut hullut olivat lähteneet kiipeilemään tuonnekin vauva rintarepussa tai reppuselässä.

Korkeuserot on reitin varrella aika raskaat, sillä lyhyellä matkalla matalin kohta on 20 metriä merenpinnan yläpuolella ja korkein hetken päästä 125 metriä mpy. Polku on kivikkoista ja vanhojen laavavirtojen muovaamaa. Maisema on tyystin erilainen kuin muualla Madeiralla. Luonnonsuojelualueella näkyy hyvin saaren tuliperäisyys, ja siellä voikin havaita kauniita erisävyisiä kivikerroksia ja laavamuodostelmia. Patikkapolku heittää lopussa pienen ympyrän ja palaa sitten samaa polkua takaisin alkupisteeseen.

Reitin päässä on kalliinpuoleinen ravintola, missä kuitenkin pysähdyimme kahville. Kahvilasta olisi saanut myös ostettua liput veneajelulle, jolla olisi päässyt kiertämään itäisimmän pisteen saaret. Emme viitsineet ostaa 30 euron arvoisia lippuja.

Minusta on ihanaa, että Madeira on pitänyt luontopolut, levadareitit ja tulivuoripatikoinnit ilmaisina. Monessa muussa maassa jopa luontoretkeilystä joutuu maksamaan. Kyllähän Madeirallakin järjestetään opastettuja kierroksia esimerkiksi levadoille, mutta miksi niistä haluaisi maksaa montaa kymppiä, jos saman retken voi tehdä omin päin. Toki sellaisille nuo on hyviä, joilla ei ole omaa autoa käytössä tai jotka haluavat maaston tuntevan oppaan mukaan.

Ja onhan se totta, että pitää olla hieman uhkarohkea, jos lähtee yksin kiipeilemään pimeille vuorenrinteille tai tulviville levadoille.. Madeiralla kuolee vuosittain turisteja, kun he ovat pudonneet alas vuorilta tai levadapoluilta. Omalla toiminnallaan voi kuitenkin vaikuttaa riskeihin, vaikka vaarallisessa maastossa kulkisikin.

Garajau

Viimeisenä iltana tapasimme Madeiralla asuvan enomme ja hänen vaimonsa. Heillä on kokemusta Madeiralta jo kymmenen vuoden ajan. Tällä hetkellä he ovat rakennuttamassa omakotitaloa Garajauhin, Funchalin itäpuolelle.

Kävimme kuljeskelemassa Garajaun rantabulevardia ja syömässä mereneläviä. Ihan hyvä kokemus, sillä emme olisi veljen kanssa koskaan itse tilanneet mustekalaa tai simpukoita. Ne olivat kuitenkin yllättävän herkullisia, eikä yhtään limaisia tai meren makuisia, kuten olin kuvitellut. Jatkossa voin tilata niitä uudelleenkin! Taas kerran nähtiin, ettei ennakkoluuloille kannattaisi antaa tilaa 🙂

Lissabonin ja Frankfurtin kautta kotiin

Mutta sellaiset setit Madeiran eteläpuolelta. Tähän päättyy nyt nämä yleisluontoiset kuulumiset. Kirjoittelen myöhemmin vielä ainakin niistä levadoista ja vuoristopoluista. Nyt istun koneessa matkalla Frankfurtiin, jossa olemme yhden yön Lufthansan vaihdettua lentojamme.

Meillä oli tänään vajaan kuuden tunnin mittainen välilasku Lissabonissa. Myös Manner-Portugaliin oli tullut maskipakko, joten uskaltauduimme lähteä kaupungille ihailemaan värikkäitä vanhoja rakennuksia. Tykästyin Lissaboniin ensisilmäyksellä.

Kaupunki oli sonnustautunut jo joulutunnelmaan, mikä on aina hieman huvittavaa, kun on tottunut siihen, että joulun maisema on luminen. Myös Praia Calhetalla oli jouluvalot palmujen seassa. Mutta tosi kiva että pääsimme näkemään Lissaboninkin nyt samalla, sillä en ollut käynyt aiemmin ollenkaan Manner-Portugalissa.

Budjetti

Lennot maksoivat korona-aikaan vain reilu 300 € per naama, ja majoituksiin meni noin 1000 €. Valitsimme Airbnb-asunnot lähinnä ulkonäön ja maiseman perusteella. Bensoihin Suomessa ja Madeiralla, lentoparkkiin sekä auton vuokraan meni yhteensä noin 400 € eli ei hirveästi. Käyttörahaa kului suunniteltua enemmän, sillä ulkona syöminen ja ruokaostokset olivat suht hintavia. Kokonaiskustannukset per naama oli joku 1200 – 1500 €. Loppupeleissä ei kovin paljon, kun miettii, että reissu kesti kaksi viikkoa ja kolusimme lähestulkoon koko saaren läpi. Mutta mikään budjettikohde Madeira ei välttämättä ole.

Kaikki Madeira-postaukset: 

• Ensikosketus Madeiraan – Faial ja pohjoisrannikon tunnelmia
• Kiertelyä Pohjois-Madeiralla – Kyliä, ravintoloita, hienoja maisemia
• Madeira on luontomatkailijan paratiisi: Laurisilva ja levadat
• Pico do Arieiro ja Pico Ruivo – Madeiran korkeimpien vuorten huiputus
• Vaellus vesiputouksille – Taitelua vuorenseinämällä ja pimeissä tunneleissa

—
Mitä ajatuksia Portugali ja Madeira sinussa herättää?