S-21 ja Killing Fields – 50 vuotta Kambodžan kansanmurhasta

Kambodžan pääkaupungin, Phnom Penhin keskustassa sijaitsee vaatimaton betoninen rakennus, joka voisi ulkoa katsottuna olla kuin mikä tahansa vanha koulu. Rakennus tunnetaan nimellä Tuol Sleng eli S-21, ja sen käyttötarkoitus kouluvuosien jälkeen oli yksi ihmiskunnan hirveimmistä. Punakhmerjohtaja Pol Potin hirmuhallinnon aikaisia raakuuksia esittelevä kansanmurhamuseo on kuin kaiku menneisyydestä, muistutus siitä, mihin julmuus voi johtaa, kun ihmisyydeltä viedään pohja.

Tuol Slengin entinen lukiorakennus muutettiin vankilaksi ja kidutuskeskukseksi vuonna 1975, kun punakhmerit ottivat Kambodžan hallintaansa. Koulun luokkahuoneet ja käytävät muuttuivat vankiselleiksi, joissa pidettiin vankeina lääkäreitä, opettajia, munkkeja, naisia ja jopa lapsia – kaikkia, joiden uskottiin olevan ”valtion vihollisia”. Heitä kidutettiin, pakotettiin tunnustamaan tekaistuja rikoksia ja lopulta kuljetettiin kuolemaan Killing Fieldsille. Muutaman vuoden aikana arviolta pari miljoonaa ihmistä kuoli teloitettuna tai nälkään nääntyneenä. Tuol Slengissä heitä kuoli yli 18 000.

Pakotettu ideologia johti kansanmurhaan

Kambodžalainen turistiopas kertoo, että agendana oli tuhota keskiluokka ja koulutettu väestö ja tehdä Kambodžasta utopistinen maatalousyhteiskunta, jossa kaikilla olisi tasavertaiset lähtökohdat ja kukaan ei omistaisi yksityisesti mitään. Kuten muistakin täydelliseen sosialismiin pyrkineistä yhteiskunnista on nähty, on tällainen pakolla syötetty ideologia lopulta kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Vietnam on harvoja poikkeuksia, mutta sen menestymisen avain on ollut talouden avaaminen ja kansainvälistyminen. Ja vaikka sananvapautta rajoitetaan, ei ihmisiä ole vangittu pakkotyö- ja kidutusleireille.

Vaikka idea tasa-arvosta ja yhtäläisyydestä olisi miten hieno, ei ihmisten johtamat yhteiskunnat yksinkertaisesti toimi pakottamalla. Paljon kertoo sekin, että suurin osa väkisin ajetuista ideologioista on päätynyt poistamaan väestöstä juuri koulutetut ja kriittisesti ajattelevat ihmiset. Mikäli aitoa muutosta halutaan saada aikaan, on sen tapahduttava nimenomaan kouluttautumisen kautta.

Punakhmerienkin ideologiaa oli helppo myydä kouluttamattomalle ja köyhyydessä elävälle maalaisväestölle, joille annetuilla tyhjillä lupauksilla saatiin nopeasti iso määrä ihmisiä nousemaan kapinaan aiempaa hallitusta vastaan.

Kaikki toivo katoaa

Opas ja ryhmä katoavat näkyvistä, kun jään tuijottamaan Tuol Slengin seinillä roikkuvia mustavalkoisia valokuvia. Kuvat vangituista ihmisistä kertovat enemmän kuin mitkään sanat voivat kuvata. Ihmisten silmissä on pelkoa, epätoivoa ja lamaannusta. He tiesivät, ettei heitä odottanut mikään muu kuin kuolema. Joistain kasvoista huokuu tyhjyys, kuin sielu olisi jo jättänyt kehon. Jokainen katse tuntuu porautuvan suoraan sydämeen, enkä voi estää kyyneliä valumasta.

Kuvien joukossa on myös punakhmerien värväämien lapsisotilaiden kasvoja. Osan kasvoilla on tiukka ilme, osasta taas näkyy hämmennys. Ymmärsivätkö he itsekään, mihin heidät oli pestattu? Moni nuorista tappajista joutui lopulta itsekin punakhremien uhriksi, sillä heidän ei uskottu osaavan pitää synkkiä salaisuuksia sisällään. Iso osa heistä on kuitenkin edelleen elossa. Tämä on yksi syy, miksi kansanmurhasta ei mielellään haluta puhua kambodžalaisten keskuudessa. Kysyn myöhemmin oppaalta, mitä mieltä he ovat siitä, että turistit pitävät näitä paikkoja ”nähtävyyksinä”. Hänen mielestään on hyvä, että tragediaa muistellaan ja siitä kerrotaan.

Tuol Slengissä historian julmuuksista kertoo seinillä edelleen näkyvät veritahrat. Rautavuoteet ja kettingit muistuttavat hiljaisina todistajina siitä kärsimyksestä, jota uhrit kokivat ennen kuolemaansa. Sydämeni käpertyy kasaan, kun katselen kidutettujen ihmisten kuvia. Vain seitsemän aikuisen tiedetään selvinneen tästä helvetistä. Yksi heistä palaa päivittäin Tuol Slengiin kertomaan tarinaansa. Päädyn ostamaan Chum Meyn elämäkerran, mutta en ole vielä pystynyt lukemaan sitä.

Toteutuuko oikeus?

Tuntuu uskomattomalta, että ainoastaan kolme siekailematonta murhaajaa sai lopulta tuomion ECCC-tribunaalissa eli YK:n tukemassa erityistuomioistuimessa. Olen itsekin opiskellut humanitaarista oikeutta, mutta luottoni kansainväliseen oikeusjärjestelmään ja ihmisoikeussopimuksiin horjuu aika ajoin. Edes julmimmista rikoksista ihmisyyttä vastaan ei tunnu tulevan tuomioita, koska kaikki maat eivät ole sitoutuneet sopimuksiin eikä sopimuksista luistaminen toisaalta aiheuta mitään jälkiseuraamuksia.

Siitä kertoo myös tämän päivän sadistiset johtajat, jotka saavat toteuttaa kansanmurhia ja sotarikoksia muun maailman katsoessa vierestä tai jopa rahoittaessa niitä. Pieni toivonkipinä sentään heräsi, kun Filippiinien entinen presidentti Rodrigo Duterte pidätettiin ja kuskattiin kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen pari viikkoa sitten.

Kuolema päättää kärsimyksen

10 kilometrin päässä Phnom Penhin laitamilla sijaitsee Choeung Ek, yksi monista teloituskentistä, jonne punakhmerien uhrit kuljetettiin Tuol Slengin kaltaisista vankiloista. Ihmisiä tapettiin säälimättömästi: luoteja ei haluttu tuhlata, joten uhrit hakattiin kuoliaaksi. Järkyttävin kohde on suuri vanha puu, jota vasten vauvat murskattiin äitien katsellessa avuttomana vieressä. Ainoa lohtu oli, että äidit tapettiin pian lasten jälkeen. Puu on täynnä värikkäitä rannekoruja kunnioituksena uhrien muistolle. Kyyneleet valuvat jälleen aurinkolasieni alta, ja jään yksin itkemään, kun muu ryhmä jatkaa matkaa.

Vierailijat eivät välttämättä tule ajatelleeksi, että kun Choeung Ekin halki kävelee, kävelee samalla hautausmaalla. Siellä täällä voi edelleen nähdä maasta pilkistäviä ihmisten luita ja vaatteiden riekaleita. Se on kirvelevä muistutus siitä, ettei tämä kauhu ole tapahtunut muinaishistoriassa, vaan muutama vuosikymmen sitten.

Opastettu kierros päättyy korkean valkoisen stupan luo, jonka sisällä on satoja pääkalloja. Ne on järjestetty riveittäin, ja monissa niistä näkyy selkeitä merkkejä väkivaltaisesta kuolemasta. Stupa on valtava muistomerkki, jonka läsnäolo saa kävijän pysähtymään ja pohtimaan, kuinka ihminen voi olla toiselle niin julma. Tätä samaa olen miettinyt muun muassa Auschwitzissa, KGB:n entisissä tiloissa sekä Palestiinan miehitysmuseossa.

Kun päiväretki on ohi iltapäivällä, hiljaisuus seuraa mukana turistibussiin. Hijaisuus ei ole uupumuksesta johtuvaa. Se on painostava, kuristava ja kylmä. Se kysyy meiltä, miksi tällainen tapahtui ja miten voimme estää kauheuksien toistumisen?

Huhtikuun 17. päivä 2025 tulee kuluneeksi 50 vuotta Kambodžan kansanmurhan alkamisesta. Rauli Virtanen kirjoitti aiheesta 10 vuotta sitten kattavan katsauksen. Siinä esiin tulee sama huomio, jonka kuulin kambodžalaiselta oppaalta. Ihmiset eivät lähteneet koston tielle, sillä suurin osa heistä uskoo, että karma tasaa tilanteen joku päivä. Tästä olisi monen tahon syytä ottaa mallia. Ehkä sillä saataisiin maailman sodat ja jatkuva kostonkierre vihdoin loppumaan.