Tapaus Venezuela – Jälleen yksi ”regime change”?

Poliittiset mullistukset, eri maiden yhteiskuntajärjestelmät, yksittäisten ryhmien asenteet sekä laajemmat agendat vaikuttavat aina välillisesti myös matkailuun muun muassa viisumivaatimusten, turvallisuustilanteen ja eri maita kohtaan ilmenevien ennakkoluulojen kautta.

Blogini käsittelee aika ajoin pintaa syvemmältä -kategorian aiheita, ja tässä tulee taas yksi ajankohtainen. Olen itse pitkän linjan toimija kansalaisjärjestöjen kentällä ja opiskellut humanitaarista oikeutta, johon sisältyy sodan oikeussääntöjen ja kansainvälisten lakien tunteminen. Seuraan aktiivisesti etenkin Latinalaisen Amerikan ja Lähi-idän politiikkaa, ja olen osallistunut useisiin poliittisiin seminaareihin ja mielenosoituksiin maailmalla.

Viime vuodet ovat osoittaneet, ettei kansainvälisillä laeilla ole mitään merkitystä nykymaailmassa. Suurvallat saavat rellestää mielin määrin Euroopan katsoessa vieressä suu auki ja koettaen pitää kiinni järjestyspohjaisen maailman rippeistä. YK puolestaan on osoittanut oman kykenemättömyytensä kerta toisensa jälkeen.

Pakotettu vallanvaihto eli regime change

Venezuelan kohdalla huomio kiinnittyy yhteen merkittävimmistä rauhaa järkyttävistä teemoista: pakotettuun vallanvaihtoon (englanniksi ”regime change”). Ei tarvitse katsoa kovin kauas historiaan, kun voimme todeta, että erityisesti Yhdysvaltojen strategiaan kuuluva regime change on osoittautunut 2000-luvulla erittäin huonoksi työkaluksi, varsinkin kun se tehdään sotilaallisesti ja nopeasti ilman syvää ymmärrystä paikallisista valtarakenteista. Listaan alle esimerkkejä:

Irak (2003-)
Saddam Husseinin hallinto kaadettiin nopeasti, ja koko valtio purettiin samalla. Armeijan hajottaminen, Baath-puolueen täyskielto ja etnisten jakolinjojen politisointi johtivat sisällissotaan, ISISin nousuun ja pitkäkestoiseen epävakauteen. Nyky-Irak ei ole täysin epäonnistunut valtio eli ”failed state”, mutta harva väittäisi sen olevan yksiselitteisesti parempi tai vakaampi kuin ennen vuotta 2003.

Libya (2011-)
Alunperin kyseessä oli Yhdysvaltojen mahdollistama NATO-operaatio, jossa Muammar Gaddafin hallinto kaadettiin ilman jälkivaiheen suunnitelmaa. Tästä seurasi kilpailevia hallituksia, miliisien taisteluja, ulkovaltojen proxy-sota ja pysyvä kaaos, joka on edelleen valloilla, vaikka toinen sisällissota on virallisesti päättynyt. Libya on ehkä klassisin esimerkki siitä, että diktatuurin kaataminen ei ole sama asia kuin valtion rakentaminen.

Syyria (2011-)
Kun Bashar al-Assadin hallintoa yritettiin rajoittaa ja kemiallisten aseiden käyttöä käytettiin väliintulon oikeutuksena, maa ajautui nopeasti pitkään sisällissotaan, johon eri kapinallisryhmät, jihadistijärjestöt ja ulkovallat kuten Yhdysvallat, Venäjä ja Iran osallistuivat omien intressiensä ohjaamina. Tämän seurauksena maa on edelleen raunioina ja miljoonat ihmiset pakotettu lähtemään kodeistaan.

Afganistan (2001–2021)
Yhdysvaltojen pitkän operaation päätteeksi Taliban syrjäytettiin, mutta 20 vuoden projekti romahti hetkessä. Vaikka esimerkiksi koulutus ja kaupunkielämä paranivat väliaikaisesti, ulkoa pakotettu valtio ei juurtunut yhteiskuntaan. Lopputulos mitätöi lähes kaiken saavutetun, ja Taliban palasi uudelleen valtaan.

Kuten nähdään, suora sotilaallinen vallanvaihto on 2000-luvulla epäonnistunut toistuvasti.

Voiko regime change onnistua?

Rajatapauksiin lukeutuvat Serbian ja Jugoslavian sekä Liberian kaatuminen. Näissäkin taustalla oli ulkovaltojen painostus, mutta mukana oli myös paikallinen oppositio, joten lopputulos ei ollut yhtä katastrofaalinen kuin sisällissotaan ajautuneissa valtatyhjiöisissä maissa. Toisaalta Serbia on nykyään autoritaarinen ja korruptoitunut ja Liberia köyhä ja hauras, mutta maat eivät sentään ole kaaoksessa.

Vuonna 2011 alkanut Arabikevät aiheutti kuohuntaa ympäri Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän, ja ainoana edes vähän onnistuneena lopputuloksena voidaan pitää Tunisiaa. Siinä muutos lähti maan sisältä käsin ja maa onnistui demokratisoitumaan edes siedettävälle tasolle. Toki Tunisiassakin on omat ongelmansa, ja moni infrastruktuuriin liittyvä toiminto on edelleen korruptoitunut Arabikevään jäljiltä.

Samaan aikaan Egyptissä kaatui Hosni Mubarakin hallinto, vaikka Yhdysvallat tuki sitä vuosia. Tämä on esimerkki siitä, miten Washington usein hyväksyy autoritaarisen vallan paluun vakauden nimissä. Sama näkyy Afganistanissa.

Pakotettu vallanvaihto voi onnistua periaatteessa vain silloin, kun muutos tulee sisältä päin tai jos valta kaapataan suunnitelmallisesti ja yhteistyössä esimerkiksi opposition kanssa. Nyt Yhdysvalloilla ei Trumpin ja Rubion puheiden mukaan ole minkäänlaista suunnitelmaa. Puheenvuoroissa lenteli vain teoreettiset horinat öljy-yhtiöistä ja ehkä Venezuelan nykyisestä varapresidentistä. Tämä on huomioitu myös Suomessa, esimerkiksi Pekka Haaviston kannanotossa. Venezuelasta puolestaan on ilmoitettu varapresidentin olevan toistaiseksi maan korkein johtaja.

Miksi Yhdysvallat puuttuu suvereenien maiden hallituksiin?

Ensimmäinen syy on se, että Yhdysvallat ei toimi yhtenä rationaalisena toimijana, vaan ulkopolitiikka syntyy useiden osittain ristiriitaisten instituutioiden yhteisvaikutuksesta. Tätä soppaa hämmentävät presidentti, kongressi, puolustusministeriö, ulkoministeriö, tiedustelupalvelut, asevoimat ja puolustusteollisuus. Näillä on eri aikajänteet ja kannustimet. Presidentti ajattelee vaalikiertoa, armeija operatiivista toteutusta, tiedustelu uhkakuvia ja teollisuus budjetteja. Kukaan ei varsinaisesti omista lopputulosta kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päässä. Kun vastuu hajautuu, epäonnistuminen ei kaadu kenenkään yksittäisen toimijan niskaan.

Toinen syy on amerikkalainen poliittinen kulttuuri, jossa toimettomuus nähdään usein moraalisesti pahempana kuin väärä toiminta. Ajatus siitä, että “emme tehneet mitään” on Washingtonissa lähes aina poliittisesti vaarallisempi kuin se, että “teimme jotain ja se meni pieleen”. Tämä luo rakenteellisen vinouman aktiivisuuteen, vaikka todennäköisyys epäonnistua olisi korkea. Varsinkin humanitaarisen retoriikan yhteydessä syntyy voimakas paine toimia nopeasti, vaikka keinot olisivat huonot. Tätä on nähty erityisesti Trumpin aikakaudella.

Tähän voi lisätä vielä kognitiivisiin vinoumiin kuuluvan status quo -harhan. Kun maailma on jo epävakaa, intervention epäonnistuminen voidaan aina selittää sillä, että “tilanne oli alun perinkin huono”. Tämä tekee politiikasta itseään suojelevaa. Epäonnistuminen ei mitätöi mallia, koska vaihtoehtoinen historia on mahdoton todistaa. Tämän vuoksi malli toistuu, vaikka virheet tunnetaan ja tulokset ovat heikkoja.

Kolmas tekijä on uhkakuvien systemaattinen liioittelu, mikä heijastuu eritoten myös eurooppalaiseen mediaan. Jokainen ”vihamielinen hallinto” kehystetään helposti eksistentiaaliseksi ongelmaksi, seuraavaksi Hitleriksi tai globaalin kaaoksen laukaisijaksi. Saddamilla oli joukkotuhoaseita, Gaddafi oli uuden Ruandan kynnyksellä, Taliban isännöi globaalia terrorismia, Assadilla oli kemiallisia aseita, Venezuelassa Maduro oli uusi Pablo Escobar. Kun uhka esitetään näin, hillitty politiikka näyttää heikkoudelta ja sotilaallinen puuttuminen välttämättömyydeltä. Jälkikäteen uhkakuvat todetaan vääriksi, mutta päätöksenteko on jo tapahtunut.

Neljäs syy on yliarvioitu kyky muokata muita yhteiskuntia. Yhdysvallat on poikkeuksellisen hyvä kaatamaan hallintoja ja poikkeuksellisen huono rakentamaan valtioita. Tämä ei silti ole estänyt uskoa siihen, että seuraavalla kerralla “olemme oppineet virheistä”. Ongelmana on, että virheet eivät ole teknisiä vaan rakenteellisia. Valtiot eivät ole legopalikoita, eikä legitimiteettiä voi tuoda panssarivaunujen perässä. Silti jokainen interventio myydään hieman hienosäädettynä versiona edellisestä.

Tämä ”paremman yhteiskunnan asenne” on yleinen myös eurooppalaisessa ajatusmaailmassa, ja sillä perustellaan usein erityisesti sosialististen ja islamilaisten yhteiskuntien olemassaolon vääryyttä. Eurooppa onkin jo ehättänyt puolustamaan Yhdysvaltojen iskua toteamalla, ettei Maduron vallalla ollut legitimiteettiä, koska vaalit oli lavastettu. Suomessa kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Martti Koskenniemi on ainoa, joka on uskaltanut sanoa suoraan, että Yhdysvaltojen teko rikkoo kansainvälistä oikeutta.

Länsimaissa regime change -operaatio voidaankin helposti myydä lyhyen aikavälin voittona: diktaattori kaadettu, huumeuhka poistettu, uutisissa ihmiset juhlivat kadulla. Maduron kukistamista riemuitsevat venezuelalaiset tuskin ymmärtävät, millaisen revohkan edessä he ovat tämän jälkeen. Juttelin eilen paikallisen tuttavani kanssa, ja hän sanoi, että he ovat täysin ulkomaisten uutisten varassa, mikä on vaarallista mielipidevaikuttamisen kannalta. Netissä käytyjen keskustelujen perusteella taas moni venezuelalainen on peloissaan. Toki iso osa heistä halusi poistaa Maduron, mutta ei tällä tavalla. Eräs mainitsikin, että aivan kuin olisi ollut kidnappaajan vankina, kunnes joku tuli pelastamaan. Valitettavasti tämä pelastaja vain oli sarjamurhaaja.

Miten öljy liittyy tähän kaikkeen?

Yhdysvallat pohjusti Venezuelan iskua koko viime vuoden lopun. Media luukutti uutisia huumeita kuljettavista kalastajaveneistä, joilla oikeutettiin pienempiä iskuja merellä. Todellisuudessa kaikki ne, jotka olivat maailmanpolitiikkaa pidemmän aikaa seuranneet, tiesivät, ettei kyse ole mistään ”narkoterrorismista”.

Venezuelalla on maailman suurimmat öljyvarannot, joita Yhdysvallat haluaa päästä hallinnoimaan. Eilisessä Trumpin tiedotustilaisuudessa asia jo myönnettiin ihan suoraan. Ensin puhuttiin diipadaapaa venezuelalaisista huumejengeistä, mutta tilaisuuden lopussa, kun joku median edustaja kysyi: ”Why is this America first?”, vastasi Trump, että yhdysvaltalaiset öljy-yhtiöt tulevat tekemään omaisuuden Venezuelan öljyllä (jonka he menettivät aikanaan maan kansallistettua öljyteollisuuden). Jo Venezuelan edesmennyt presidentti Hugo Chavez sanoi, että tämä tulee tapahtumaan jossain vaiheessa.

Lisäksi öljy mahdollistaa moraaliposeerauksen, jossa autoritaarinen hallinto esitetään luonnonvarojen väärinkäyttäjänä ja vallanvaihto kansan vapauttavana tekona. Öljystä kaavaillaan kaiken kurjuuden poistavaa ratkaisua, jossa ajatellaan vaurauden palaavan nopeasti ”oikean” hallinnon myötä. Juuri tätä Trump nyt esittää Venezuelan tulevaisuudeksi. Kuka muuten muistaa, että samaa absurdia visiota esiteltiin hiljattain myös Gazan kohdalla, kun Trump suunnitteli muuttavansa sen Lähi-idän Rivieraksi?

Toki pelikentällä nokitellaan myös suurvaltojen kesken. Venezuela on ollut hyvissä väleissä Venäjän, Kiinan ja Iranin kanssa, ja sen suurin öljyn vientimaa on ollut Kiina. Tällä tempauksella yritetään samalla poistaa näiden vihollismaiden vaikutusvaltaa Etelä-Amerikasta, joka noin muutoin on vuosikymmenten jälkeen muuttunut hyvin oikeistolaiseksi, mikä tietysti miellyttää kapitalistisia länsimaita.

Mitä tulevaisuudelta voi odottaa?

Perustuen aiempiin regime change -operaatioihin, Venezuelan tilanne voi muodostua pitkäksi ja sekavaksi välitilaksi. Vaikka Yhdysvallat sanoo hallitsevansa poliittista ydintä ja Maduron suora valta on kaadettu, pysyvät maan instituutiot, kuten armeija, turvallisuuspalvelut ja hallintovirastot hajaantuneina ja osin uskollisina entiselle hallinnolle. Tämä luo jatkuvan jännitteen ja mahdollistaa kapinaliikkeiden sekä vastarinnan jatkumisen.

Öljytulojen avautuminen ulkomaisille yhtiöille voi tuoda taloudellista hyötyä, mutta historia osoittaa, että hyöty harvoin jakautuu tasaisesti, vaan keskittyy usein pienelle poliittiselle tai ulkomaiselle piirille, mikä voi lisätä korruptiota ja eriarvoisuutta entisestään. Humanitaariset ongelmat, kuten ruoka- ja lääkepula, joista maa on jo nyt pitkään kärsinyt, saattavat kärjistyä.

Kansainvälinen paine niin liittolaisten kuin aggressorin taholta vaikeuttaa ulkopuolisen hallinnon legitimiteetin muodostumista, ellei Venezuelan kansa saa itsenäisesti valita uutta johtajaa. Vaikka Maduron hallinto on kaadettu ja ”kansa vapautettu”, Venezuelasta voi kehittyä pitkäksi aikaa poliittisesti kontrolloitu epävakaa alue, jossa Yhdysvaltojen haikailema demokratia jää kauas pilvilinnoihin. Sopii tietysti toivoa, että Venezuela olisi harvinainen poikkeus sääntöön.