Ystävällisten ihmisten Tadžikistan
Ollessani Uzbekistanin Samarkandissa tein koko päivän retken* naapurimaa Tadžikistanin puolelle (*Get Your Guide -affiliatelinkki). Päiväretki alkoi 7:30, kun henkilöauto kuskasi minut ja kaksi sveitsiläistä miestä rajalle. Ohjelmassa oli välipysähdys rajakaupunki Pandžakentissä, josta matka jatkui kohti Fann-vuorilla sijaitsevaa seitsemän järven kokonaisuutta. Pieni vuoristoinen maa yllätti minut totaalisesti. Olin ajatellut, että luonto olisi kuuman kesän jäljiltä vain ruskeaa hiekkapölyä, mutta mitä ylemmäs vuorilla siirryimme, sitä vehreämmäksi ympäristö muuttui.



Basaaritunnelmaa Pandžakentissä
Rajanylitys sujui ainakin elokuussa 2026 erittäin jouhevasti. Uzbekistanin kopeilla joutui hieman pidempään jonottamaan, sillä virkailijat olivat ystävällisen kiinnostuneita ulkomaalaisista. Tadžikistanin puolella leimat lyötiin passeihin liukuhihnatyöllä ilman mitään kysymyksiä. Viisumia ei tarvitse kumpaankaan maahan alle 30 päivän oleskelulla. Rajan takana meitä odotti isompi minibussi, johon nousi yllättäen myös kolme suomalaista miestä.



Pandžakent on ensimmäinen kaupunki Uzbekistanin ja Tadžikistanin rajan jälkeen, ja lähes kaikki Samarkandista Tadžikistaniin matkustavat pysähtyvät siellä. Länsi-Tadžikistanissa sijaitseva Pandžakentin kaupunki on erityisen tunnettu arkeologisen kohteensa lisäksi suuresta basaaristaan ja kaduille levittyvistä torikojuista. Tadžikistan on yksi maailman vuoristoisimmista maista, ja sen pinta-alasta vain 7 % on alavaa. Kaikki viljelyskelpoinen maa otetaan hyötykäyttöön, ja peltojen antimista pääsee nauttimaan parhaiten juuri näillä katumarkkinoilla.




Basaarin uumenissa on pankki, jossa kävin vaihtamassa rahaa. Vaihdossa hyväksyttiin US dollarit ja Uzbekistanin somit. Ostin hedelmiä ja juotavaa vuoristoreissua varten. Basaarimyyjät olivat ystävällisiä, halusivat tarjota maistiaisia ja hymyilivät vienosti, jos katseemme kohtasivat. Kiertelin basaarissa vanhemman espanjalaisen miehen kanssa, joka ei osannut englantia. Jouduinkin kaivelemaan espanjan sanastoa muistini sopukoista.




Haft kul eli seitsemän järveä
Vapaa-ajan jälkeen pakkauduimme minibussiin ja suuntasimme kohti Fann-vuoria. Tie vuorille on sorapäällysteinen ja huono, joten matka taittuu hitaasti. Vuoristotietä taisi olla pari tuntia suuntaansa. Seitsemän järven eli Haft kulin ensimmäiset järvet eivät ole kummoisia, eikä maisemat tehneet minkäänlaista vaikutusta. Minua ilahdutti eniten se, että pääsimme kävelemään järvien välillä, koska autossa istuminen oli puuduttavaa. Iloa toivat myös paikalliset perheet, jotka tulivat juttelemaan ja halusivat kuvauttaa lapsiaan turistien kanssa.




Lounastauko oli muistaakseni kolmannella järvellä. Ruokana oli valmiiksi pöytään katettu plov-annos ja vesimelonisiivuja. Kärpäset lentelivät ympäriinsä, mutta söin riskeistä huolimatta. Jokaisella järvipysähdyksellä paikalliset lapset ja perheet juoksivat innoissaan juttusille. Osa lapsista möi rannekoruja, osa halusi vain jutella ja halailla turisteja. Tadžikkien ystävällisyys ja vieraanvaraisuus oli vertaansa vailla.




Maisemat palkitsevat vasta reissun lopussa
Viidennen järven jälkeen tie alkoi kohoamaan selkeästi korkeammalle vuoristoon, ja muutamassa kohtaa autot joutuivat riskitilanteisiin peruuttaessaan vastaantulevan liikenteen vuoksi kaiteettomilla jyrkillä sorateillä. Maisemat olivat todella hienot 6. ja 7. järvien välillä. Tässä vaiheessa nousua oli kertynyt 1 600 metristä 2 400 metriin. Saimme mahdollisuuden patikoida joko 3 km matka järvelle tai vain lyhyehkön 20 minuutin taipaleen 7. järven parkkipaikalta ylös viimeiselle järvelle.




Koska en valinnut 3 km patikkaa, jäi 7. järvelle aikaa 1½ tuntia. Näin ollen ehdin patikoimaan hieman järveä kiertävällä polulla ja vain istuskelemaan ja nauttimaan maisemista. Minibussissa ollut turkkilainen mies oli yrittänyt tehdä tuttavuutta koko päivän ajan, joten liukenin nopeasti paikalta, että sain nauttia maisemista ylhässä yksinäisyydessäni. Tuonne viimeiselle järvelle pääsee myös maastoautolla, ja jotkut olivatkin sellaisella saapuneet ja pystyttäneet teltan rantaan – olisipa hienoa yöpyä pilkkopimeässä tähtitaivaan alla!






Alkuiltaa kohti aloimme palailla pikkuhiljaa takaisin samaa reittiä. Katselin mietteliäänä pienten vuoristokylien elämää, hataran näköisiä rakennuksia ja pölyn keskellä tarpovia asukkaita kantamuksineen. Aina välillä tien laidasta pilkotti ystävälliset kasvot, ja katseiden kohdatessa ihmiset vilkuttivat iloisena. Ainakin tämä osa Tadžikistanista selkeästi on avoin turismille.






Pysähdyimme vielä Pandžakentissä, jos joku olisi halunnut tehdä ostoksia. Seurasin kauempaa, kuinka ala-asteikäiset pojat laittoivat torikojujaan pakettiin auringon kultaisen tunnin muuttaessa näkymän jopa hieman haikeaksi. Pian olimme taas rajalla, jossa ylitys meni jälleen sujuvasti. Olimme auton vaihdon jälkeen takaisin Samarkandissa joskus puoliyhdeksän tienoilla. Tadžikistan jätti minuun lämpimän ensivaikutelman, ja olisikin mielenkiintoista palata sinne joskus paremmalla ajalla.


—
Missä sinä olet kohdannut ystävällisimmän vastaanoton?


