Junalla Uzbekistanissa – Tashkent ei kiehtonut

Uzbekistanin kolmas ja viimeinen kohde oli maan pääkaupunki Tashkent, jonne saavuin Afrosiyob-luotijunalla Buharasta. Juna oli perillä iltaseitsemän tienoilla, ja tuttuun tapaan tilasin Yandex-kyydin majapaikkaan.

Tashkentissa oli illalla ”vain” +36 °C, mutta olo oli Buharan aavikkotuulten jälkeen suhteellisen uupunut. En jaksanut enää lähteä mihinkään, vaan kävin vain suihkussa ja söin proteiinipuuron, joita kannan aina reissuilla mukana. Huoneessani ei toiminut ilmalämpöpumppu, joten jouduin olemaan tuulettimen varassa. Yritin pitää ikkunaa raollaan, mutta sisäpihalta leijaili tupakan haju. ILP-ongelman takia jouduin vaihtamaan huonetta seuraavana päivänä.

Uusi huone oli hieman parempi, mutta majapaikan aamiainen sen sijaan huonompi kuin aiemmissa kohteissa. Makkarat, lihapasteijat, kananmunat, hedelmänpalat ja vihannekset olivat lojuneet pöydällä ties miten pitkään, ja kun vilkaisin keittiöön, päätin syödä pelkästään muroja ja leipää hillolla. Shams Art Hotel oli Keski-Aasian reissun yksi harvoista majoituksista, joista en pitänyt erityisemmin. Muiden ongelmien lisäksi henkilökunnan kylmäkiskoisuus oli merkittävä pudotus verrattuna Samarkandin ja Buharan perheomisteisiin majataloihin. Se oli ensimmäinen naula Tashkentin ankeaan arkkuun.

Nuiva vastaanotto islamilaisella keskuksella

Olin saapunut pääkaupunkiin pääasiassa Islamilaisen kulttuurin tutkimuskeskuksen ja Chorsu-basaarin vuoksi, joten ajoin Yandexilla kaupungin laitamilla sijaitsevalle kompleksille. Ajattelin mennä ensin viereiseen Hazrati Imamin moskeijaan, mutta keskipäivän rukous oli juuri alkamassa, eikä naisilla ollut pääsaliin mitään asiaa. Pelkästään sisäpihalle meneminen sai moskeijan työntekijän huutamaan turisteille. Naisten puolelle olisi tietysti päässyt, mutta eipä sieltä juuri koskaan näe pääsaliin, joka moskeijoissa aina on se kaikkein kiinnostavin osa.

Istuin jonkin aikaa läkähdyttävässä helteessä, ja tunsin kuinka hermoja alkoi kiristää. Rukous kesti ja kesti. Lopulta kuumuus vei voiton, otin kimpsut ja kampsut ja lähdin valumaan moskeijan takana olevaan madrasaan. Istuin vähän aikaa varjossa, ja katselin, kuinka nainen pyyhki pölyjä madrasan ulkoseiniltä. Nainen oli ainoa ystävällinen henkilö, johon törmäsin alueella, ja hymyilimme toisillemme.

Jatkoin matkaa, ja kävelin kuin hidastetussa filmissä kulttuurikeskuksen massiivisille oville viuhkan leyhyttäessä kuumaa ilmaa kasvoilleni. Sain vedettyä painavaa ovea sen verran auki, että sisällä istunut vartija pääsi huutamaan minulle, ettei sinne ole mitään asiaa. Myös pari muuta turrea yritti sisään yhtä laihoin tuloksin.

Tässä vaiheessa ärtymys oli jo sitä luokkaa, etten enää viitsinyt lähteä etsimään toista sisäänkäyntiä, vaan tilasin Yandexin. Tashkentissa ärsytti sekin, että Yandex-kuskit eivät tulleet sinne, mihin kyyti oli tilattu, vaan kartta käski kävelemään monta sataa metriä eri paikkaan. Kirosin yksin suomeksi ja peruin tilauksen. Tunnistin lämpöuupumuksen lisäksi nälän ja huonojen yöunien negatiivisen yhteisvaikutuksen olotilaani, mutta ajattelin, että saan basaarista varmaan jotain syömistä.

Miesten ylimielisyys kulminoituu basaarissa

Sain lopulta kyydin ja kuski heitti minut Chorsu-basaarille. Keskipäivän aurinko porotti täydellä teholla ja teki pakokaasunkäryisestä ilmasta entistä vaikeamman sietää. Puikkelehdin autokaistojen yli kohti basaaria, ja pujahdin sisälle. Koska universumi näytti jo päättäneen, ettei minun ja Tashkentin välille muodostuisi rakkaussuhdetta, jouduin ensitöikseni sanaharkkaan erään paikallisen pojan kanssa, joka tyrkytti ja tyrkytti tuotteitaan ja tuli iholle asti. Ympärillä olleet miehet huutelivat uzbekiksi jotain taustalla, ja vastavuoroisesti jupisin heille solvauksia suomeksi.

Hotellin respasta alkanut ja islamilaisella kompleksilla jatkunut patriarkaalinen tunnelma kävi kunnolla hermoihin. Mukaudun yleensä vallitseviin kulttuurisiin olosuhteisiin, ja ymmärrän, että monessa maassa on edelleen vahva miesvalta. Etenkään muslimimaissa ei ole mikään erikoisuus, että miehet hallitsevat kaikkea, mutta ylimielisyyttä en siedä – enkä siihen aiemmin muualla ole törmännytkään kuin Egyptissä. Karistin miehet kannoiltani, otin muutaman kuvan basaarista, ja lähdin etsimään ulospääsyä.

Olin halunnut nähdä myös muutaman Tashkentin metroasemista, joten yritin löytää tietäni basaarin takana sijaitsevalle metrolle. Päädyin hortoilemaan ulkokojujen keskellä, ja eksyin samalla ruokatorille – ehkä sieltä löytyisi helpotus nuutuneeseen olotilaan. Irti leikatut vuohen päät tuijottivat minua eleettömästi, ja ihmisten sormet koskivat vuoroin rahoja, vuoroin ruokia. Mietin hetken, että voisin syödä korkeintaan leipää, mutta sitten näin, kuinka pulut hyppivät leipäkärryssä. Tunsin nälän kaikkoavan ympärillä leijailevan savun mukana taivaan tuuliin, ja lähdin pois.

Google Maps väitti, ettei valitsemani reitti vie metrolle, mutta jatkoin sitkeästi matkaa, ja lopulta parkkipaikan ja parkkihallin läpi rämmittyäni näin metron suuaukon. Siellä odotti seuraava vastoinkäyminen. Lippuautomaatti ei suostunut sylkemään lippuja ilman paikallista puhelinnumeroa. Automaatti jäi jumiin, ja yritin elehtiä virkailijaa apuun. Hän ei puhunut sanaakaan englantia, vaan osoitti kärsimättömästi, että syötä se puhelinnumero. Sönkötin jotain omasta päästä keksityllä venäjällä, kunnes takanani ollut poika tuli automaatille ja osti lipun minulle. Yllätyin avuliaisuudesta perinpohjin, mutta sain sentään kiitoksen suustani.

Tashkentin uudet UNESCO-kohteet

Metrotunnelissa oli ihanan viileää, ja oloni helpotti hieman. Ajelin ensin Alisher Navoiyn asemalle, joka on yksi hienoimmista entisistä neuvostoaikaisista metroasemista. Katon holveista tuli etäisesti mieleen Buharan ikiaikaiset kupolibasaarit. Seuraavaksi suuntasin Kosmonavtlarin avaruusteemaiselle asemalle. Valokuvaaminen Tashkentin metrossa oli kiellettyä vuoteen 2018 asti, koska tunneleissa sijaitsi ydinsodan kestävät väestönsuojat. Nykyään kuvaaminen on sallittua.

Chrosu-basaarin tavoin myös Kosmonavtlarin metroasema kuuluu uusiin, kesällä 2026 julkistettuihin UNESCO-kohteisiin kategoriassa ”Tashkent Modernist Architecture: Modernity and Tradition in Central Asia”. Tämä tekee Uzbekistanista ensimmäisen Keski-Aasian maan, joka on saanut UNESCO-tunnustuksen 1900-luvun arkkitehtuurilleen.

Maailmanperintökohde koostuu kymmenestä eri rakennuksesta ja urbaanista kokonaisuudesta, jotka on rakennettu 1960-luvun ja 1990-luvun alun välisenä aikana. Ne edustavat aikansa arkkitehtuurisuuntausta, jossa kansainväliset modernistiset periaatteet yhdistyvät paikallisiin perinteisiin, ilmaston vaatimuksiin ja seismisiin suojaratkaisuihin vuoden 1966 suuren maanjäristyksen jälkeen. Pelkästä betonibrutalismista ei siis ole kyse, vaikka aikakaudesta voisi niin päätellä.

Puiston vehreydessä

Olin suunnitellut käyväni vielä Mustakillik maydonin asemalla, mutta aloin olla sen verran nälissäni heppoisen muro- ja leipäaamiasen jäljiltä, että päätin kiivetä metrotunneleista ylös maanpinnalle. Päädyin johonkin suureen puistoon, joka jatkoi hetkellisesti vilvoitusta paahtavan helteen keskellä. Yritin etsiä puistosta jotain syötävää, mutta näin vain jäätelökojuja.

Vaikka puisto oli kiva yllätys, huokui kaupungista noin muutoin ankea yleisvaikutelma, enkä ole havaintojeni kanssa yksin. Myöhemmin Kazakstanissa jurttaretkellä juttelimme muiden reissaajien kanssa, eikä kukaan heistä pitänyt Tashkentista. Heillä oli samankaltaisia kokemuksia basaarista, ihmisten töykeydestä ja siitä, ettei kaupungilla ole mukava kulkea jalkaisin. Kontrasti oli hyvin suuri verrattuna Samarkandiin ja Buharaan, jotka saivat kaikilta ylistystä. Itsekin pidin Buharasta todella paljon.

Tutkin hieman taustoja penseydelle, ja yksi selitys voisi olla, että miljoonakaupunki Tashkentissa vaikuttaa yhä kylmempi neuvostokulttuuri, jossa ystävällisyyttä tuntemattomia kohtaan ei pidetä tarpeellisena. Sen sijaan Samarkand ja Buhara ovat säilyttäneet Silkkitien perinteensä, jossa vieraiden sydämellinen kohtaaminen on ollut kunnia-asia jo vuosisatoja. Eikä siis sillä, että kaipaisin turistina mitään erityiskohtelua, vaan ihan perusystävällisyyttä tai neutraalia asennetta.

Tashkent saa luovutusvoiton

Lopulta luovutin ruuan suhteen, ja tilasin Yandexin majapaikkaan. Olin niin kovan nälkäkuoleman partaalla, etten enää jaksanut lähteä etsimään ravintolaa, joten päädyin tilaamaan Yandex Edan kautta ruokaa. Annokseksi valikoitui Keski-Aasiassa tyypillinen nuudeli-liha-kasvissekoitus eli laghman, joka on alunperin peräisin uiguurikeittiöstä. Annos oli erinomainen, ja sain siitä sen verran virtaa, että jaksoin käydä suihkussa. Loppuillan makasin sängyssä ja pakkailin kamoja, sillä junamatkailu oli tältä erää ohi, ja seuraavana päivänä odottaisi lento Kazakstaniin.

Valitettavasti Tashkentista jäi näkemättä muutama betonibrutalismin kohde, jotka olisin halunnut nähdä – esimerkiksi Hotel Uzbekistan ja valtion sirkus. Mietin ensin myös teemapuisto Magic Cityä, jonka ohi kuljin, sekä Tashkent City Parkia, josta löytyy iso ostari ja ravintoloita suihkulähteineen. Mutta huonosta olosta, saasteisesta helteestä ja tympeästä ilmapiiristä johtuen ei kuitenkaan huvittanut antaa kaupungille tämän enempää aikaa. Tashkentin ympärillä olisi myös keskinkertaisia luontokohteita, mutta jätin ne tietoisesti väliin jo reitin suunnitteluvaiheessa, koska luonto olisi pääosassa jo Tadzikistanissa ja Kazakstanissa.

Tashkent oli mitä oli, mutta olen jo tottunut siihen, ettei pidemmillä reissuilla kaikki kohteet voi aina osua nappiin, ja se vain kuuluu matkailuun. Haluan pitää blogin ja some-kanavat aitoina, joten päädyn kirjoittamaan myös huonoista puolista sellaisina kuin ne olen kokenut. Joillain saattaa olla ihan erilaisia kokemuksia, eikä minun kokemus ole mikään universaali totuus.

Pari vinkkiä junamatkailuun Uzbekistanissa

• Osta liput heti, kun ne tulevat myyntiin – lipputyypistä riippuen 30, 45 tai 60 päivää ennen matkustusajankohtaa. Suosituimmat suurenopeusjunavuorot myydään loppuun nopeasti.
• Raiteilla kulkee nopeita Afrosiyob- ja Jaloliddin Manguberdi -luotijunia sekä hitaampia Sharqeja. Sharqit kulkevat usein myös yöaikaan, ja näihin edullisempiin vuoroihin on lippuja saatavilla myös viimetippaan.
• Liput kannattaa ostaa suoraan viralliselta sivustolta, mutta sinne täytyy rekisteröityä. Sain maksun menemään läpi ainoastaan Stripe-maksupalvelun kautta, joten tili sinnekin voi olla hyvä tehdä etukäteen.
• Samarkand-Buhara väli maksoi 17 € ja Buhara-Tashkent (Samarkandin kautta) 37 €.
• Suurnopeusjunissa lippuun kuuluu ilmainen juoma ja pieni välipala. Nämä junat on hyväkuntoisia, vessatkin siistejä, ja jalkatilaa reilusti.
• Juna-asemat on kaukana etenkin Buharan ja Samarkandin keskustoista, joten varaudu tilaamaan Yandex tai ottamaan kalliimpi taksi asemalta.

—
Onko sinulla joku kohde, joka aiheutti syystä tai toisesta negatiivisia tunteita?