Hohe Tauernin alue esittelee Itävallan kaunista luontoa

Toukokuinen Alppien roadtrippimme kulki Italian ja Slovenian jälkeen Itävallan puolelle, josta minulla oli aiemmin kokemusta vain Wienin verran.

Wien ei sekavan katukuvan ja töykeiden ihmisten vuoksi todellakaan vienyt sydäntäni, mutta uskoin Itävallan luontotarjonnan olevan paljon mieluisampi. Viimeisimmän matkan aikana selvisi myös, että ihmiset ovat muualla Itävallassa onneksi paljon ystävällisempiä.

Pääkohteemme Itävallassa oli Feldkirchin pieni kaupunki, ja matkan varrelle veljeni oli bongannut Großglockner Hochalpenstraßen (Grossglockner High Alpine Roadin). Itävallan, Alppien, Euroopan ja jopa maailman kauneimmaksi kuvattu korkeuksissa mutkitteleva tieosuus oli itselleni aivan uusi tuttavuus.

Grossglocknerin maisemareitti

Grossglocknerin reitti kuuluu Hohe Tauernin vuorijonoon, joka on osa Alppeja. Alueella sijaitsee samanniminen kansallispuisto, josta löytyy hiihtokeskuksia, patikkapolkuja, ravintoloita sekä vuoristomökkejä. Sekä Hohe Tauernin kansallispuisto että Grossglocknerin Alppitie ovat UNESCOn maailmanperintöluettelon aielistalla.

Jos olimme jo Sloveniassa kurvailleet neulansilmämutkissa, ei vähempää voinut odottaa Itävallan puoleltakaan. Aloitimme 36 neulansilmämutkaa sisältävän Grossglocknerin ajamisen reitin eteläpäästä, missä pulitimme tietullipisteellä 38 euron pääsymaksun.

Vuonna 1935 avattu, 48 kilometriä pitkä tie on avoinna toukokuusta marraskuuhun. Meidän aikaan reitin pientareilla oli vielä lunta. Maisemia rikastuttaa useat isot vesiputoukset.

Pysähtelimme jo ennen reitin alkupistettä kuvailemaan ja ihailemaan keväisiä alppiniittyjä. Hieman ennen virallisen pätkän alkamista sijaitsee Heiligenblutin pieni kylä, jota on niin ikään kehuttu Alppien kauneimmaksi. No, en nyt siitä tiedä, mutta olihan se kuitenkin sijainniltaan kaunis. Kylä sijaitsee vuorten notkelmassa, ja sen tunnetuin maamerkki on korkeatorninen kirkko.

Pasterzen jäätikkö

Jatkoimme pian matkaa ja lähdimme kipuamaan autolla ylös Alppitietä suuntanamme Pasterzen jäätikkö. Jäätikkö on vielä toistaiseksi Itävallan pisin, mutta se sulaa valitettavaa vauhtia joka vuosi. Sata vuotta sitten jäätikön pituus oli 11 kilometriä, nyt enää hieman alle 8. Jäätiköstä hupenee vuosittain 10-20 metriä, minkä lisäksi paksuus on ohentunut yli puolella.

Luin hiljattain uutisen, että Itävallan joissain osissa Alppijäätiköitä on alettu peittää valkeilla lakanoilla, jotta likainen lumipeite ei imisi itseensä enempää auringonlämpöä. Todella surullista, että ihmiskunta joutuu korjaamaan luontoa tuollaisilla laastareilla.

Pikavauhtia katoavaa jäätikköä pääsee tutkimaan Kaiser-Franz-Josefs-Höhen näköalatasanteelta. Yllätyimme siitä, kuinka suosittu näköalatasanne olikaan, vaikka turistikausi oli vasta alkamassa. Paikalla oli peräti suuri parkkihalli, johon mekin auton jätimme. Näköalatasanteelta lähtee funikulaari alas jäätikölle ja sulamisvesien täyttämälle vuoristolammelle.

Vieressä kohoava Itävallan korkein vuori, Alppitiellekin nimensä antanut Grossglockner vartioi jäätikköä 3798 metrin komeudellaan. Lähettyviltä löytyy jälleen yksi hieno vesiputous aivan tien vieressä. Eläimistöön kuuluu mm. murmelit, joita mekin näimme jäätiköllä.

Näköalapaikat

Pasterzelta suuntasimme seuraavaksi kahvitauon jälkeen Alppitien korkeimmalle kohdalle, joka Pasterzen tien tavoin poikkeaa päätieltä hieman sivuun. Edelweißspitzen näköalapaikka sijaitsee 2571 metrissä, ja kieltämättä sieltä oli hulppeat maisemat Alpeille ja alas mutkitteleville serpentiiniteille.

Hieman ennen Edelweißspitzen risteystä on tienposkessa kivinen rakennus, Fuscher Törl, joka on pystytetty Alppitietä rakentamassa olleiden ja urakassa kuolleiden muistolle. Edelweissin lisäksi reitin varrelta löytyy useampi muukin näköalatasanne, ja pysähdyimme hetkeksi niissä kaikissa.

Upeat maisemat Alppitien jälkeen

Tämän pisteen jälkeen tie lähti kiemurtelemaan neulansilmiä alamäkeen. Välillä näkyi kylttejä, jotka kysyivät, että onhan jarrut varmasti kunnossa. Tiellä liikkui autojen lisäksi paljon moottoripyöriä ja pyöräilijöitä, mutta mitään ruuhkaa ei ollut.

Ajelimme hiljalleen kohti Ferleiteniä, johon Alppitie virallisesti päättyy. Vasemmalla puolella näkyi jälleen yksi vesiputous, jotka tuntuivat olevan toinen toistaan isompia. Alempana niityillä lehmät laidunsivat, ja tunnelma oli hyvin kesäinen.

Vaikka Grossglocknerin osuuskin oli hieno, tykkäsin kuitenkin ehkä enemmän noista vehreämmistä seuduista, mitkä alkoivat vasta reitin jälkeen. Toki lumiset vuoret olivat upeat niissä kohdin, missä maisemassa oli myös vihreää luontoa, mutta pelkät lumihuiput ruskean maan kanssa eivät saaneet minua sen kummemmin syttymään.

Totta kai lumihuippujen näkeminen on arvokas kokemus, sillä jossain vaiheessa niitäkään ei enää ole.

Kuuluisan ja hehkutetun tieosuuden jälkeen käännyimme hieman ennen Zell Am Seeta vasemmalle, koska halusimme poiketa vielä Krimmlerin vesiputouksilla. Niiden luvattiin olevan Itävallan isoimmat.

Krimmlerin vesiputous

Tie kaarteli kauniiden peltomaisemien lomassa, ja seutu tuntui muutenkin todella rauhalliselta ja idylliseltä. Matkan varrella oli joitain tietyömaita, mitkä hidastivat liikennettä, mutta ei meillä ollut kiire mihinkään.

Kun saavuimme Krimmliin, vaikutti paikka täysin autiolta. Parkkipaikat olivat tyhjänä, eikä pienen patikkamatkan päässä olleen vesiputouksen infrakaan ollut auki. Astelimme kuitenkin sisään, ja löysimme vesiputouksen omatoimisesti. Normaalisti sinne kai olisi pitänyt maksaa pääsymaksu, mutta mitään portteja ei toisaalta ollut.

Iltapäivä alkoi hämärtyä illan puolelle, mutta lähdimme silti kiipeämään vielä Hohe Tauernin kansallispuiston metsäpolkua pitkin ylös vesiputouksen näköalatasanteelle. Veden pauhu ja kohina oli todella kova. En ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtä isoa vesiputousta noin läheltä.

Kuusimetsän siimeksessä pauhaava Krimmlerin putous on kolmiosainen, ja jokainen osa on yli 100 metriä pitkä. Viimeinen osa näkyi vasta, kun katsoimme paikkaa kauempaa vuoristosta.

Paikalla ei ollut ketään muita, joten saimme nauttia näkymistä kaikessa rauhassa. Lennättelimme hieman dronea, mutta se meinasi lähteä vesiputouksen aiheuttamien ilmavirtojen mukaan. Ihastelimme vielä hetken usvassa kylpenyttä raikkaan tuoksuista metsää, ja kävelimme takaisin autolle.

Kohti Feldkirchiä

Hetki Krimmlistä lähdön jälkeen osavaltio vaihtui Salzburgista Tiroliin, ja jouduimme maksamaan jälleen tullimaksun, 11 euroa. Ihan ilmaista tuo Alpeilla ajelu ei siis ole. Bensan hinta oli myös lähes yhtä kallista kuin Suomessa. Sama juttu Sveitsin puolella. Slovenia taisi olla ainoa maa, missä bensalitra irtosi alle kahden euron (muistaakseni 1,60 €).

Loppumatkalle mahtui vielä 14 kilometriä pitkä tunneli ja suljettu tietulli, jossa jouduimme odottelemaan vajaa puoli tuntia, että portit aukeaisivat. Syy jumitukseen selvisi, kun pääsimme jatkamaan matkaa. Tunnelissa oli tietyömaa ja vain toinen kaista käytössä.

Kello läheni puoltayötä, kun viimein pääsimme perille Feldkirchiin. Ajomatkaa Italian Cortina d’Ampezzosta kertyi päivän aikana yli 500 kilometriä. Olimme varanneet Airbnb:n läheltä Liechtensteinin rajaa, jonne suuntasimme seuraavana päivänä. Sitä ennen kävimme kuitenkin pyörähtämässä vielä itse Feldkirchin kaupungissa.

Pakko sanoa, etten tunne kaupunkia yhtään, mutta mitä näimme pikavisiitillä, vaikutti keskusta ainakin ihan viihtyisältä. Googlailin paikkaa hieman etukäteen, ja selvisi, että Feldkirch on sekä Itävallan läntisin kunta, mutta myös hyvin vanha kaupunki.

Alueella on ollut asutusta jo roomalaisten aikaan, mutta ensimmäisiä mainintoja kaupungista kaupunkina alettiin mainita 1200-luvun alkupuolella. Merkittävimpiä nähtävyyksiä onkin hyvin säilynyt vanhakaupunki. Monissa rakennuksissa on kauniita koristemaalauksia, eikä sievin lasimaalauksin varusteltu kirkkokaan hullumpi ollut.

—
Onko Alppien komea vuoristotie tuttua seutua?