Eurotrip: Wien vei voimani

Pitäkää minua sivistymättömänä, mutta en viihtynyt Wienissä. Tuo on ensimmäinen lause, mikä minulle tulee mieleen tästä Euroopan kultturellista pääkaupungista. Itävallan paras anti oli junamatkalla näkyneet vuoret ja metsät, mutta maan kulttuurinen, poliittinen ja taloudellinen pääkaupunki jätti minut suoraan sanottuna ärtyneeksi, vähintään voimani Wien vei. Miksi sitten en viihtynyt siellä?

Ensinnäkin liikkuminen Wienissä on rasittavan vaikeaa. Kaupunki on aivan liian suuri, että siellä voisi liikkua jalkaisin kohtuullisessa ajassa. Itävallan korkean hintatason takia skuuttiajelutkin muodostuivat törkeän kalliiksi. Kadut on sekavasti aseteltu; joka suuntaan risteilee kujia, eikä ruutukaavasta ole tietoakaan. Tosin tämän pystyi toteamaan jo etukäteen, kun katsoi karttaa.

Minua ärsyttää suunnattomasti se, että ympärillä on miljoonia samanlaisia rakennuksia, kaikki yhtä korkeita, että ne onnistuvat blokkaamaan näkymän jokaiseen suuntaan. Et voi suunnistaa muuten kuin kartan kanssa. Lisäksi tie- ja rakennustyömaiden sulkemat kadut on monin paikoin yksisuuntaisia, joten löysin itseni jatkuvasti ajamasta pyöräkaistoja väärään suuntaan. Sekavasta katusokkelosta johtuen eksyin väärälle tielle monta kertaa jo matkalla asemalta hostellille Wiedeniin.

Osaan kyllä suunnistaa kartan kanssa, mutta jos erehdyit valitsemaan risteyksen ilman, että katsoit karttaa, luullen vain muistikuvien perusteella, että olet oikealla tiellä, oli varma, että valitsit väärin. Ensimmäistä kertaa matkan aikana kirosin ääneen, kun olin niin turhautunut. Olisi tehnyt mieli paiskata skuutti maahan ja tilata taksi. Mutta itsepäinen kun olen, en antanut periksi.

Hostellille päästyäni olin nälkäkiukun valtaama, mikä osaltaan varmaan aiheutti kirosanojen tulvan aiemmin. Olin syönyt vain jugurttia, banaanin ja kuivan sämpylän koko päivänä. Kysyin respasta suositusta ravintolaan, ja he ohjasivatkin minut hostellin edessä sijaitseville Naschmarktin markkinoille. Menin ensimmäiseen vastaantulevaan ravintolaan, D’Antonioon syömään wieninleikkeen, onhan se Itävallan kansallisruoka. Annos oli iso ja maistuva, leikkeen lisukkeena oli vihersalaattia ja mausteinen perunasalaatti. Oli hyvä, että ainoastaan leike oli lämmin, koska annos olisi muuten ollut liian tuhti.

Hieman ärsytti vain, kun ihmiset vetivät röökiä pöydissä. Maksoin ateriasta ja kivennäisvedestä vajaa 20 €. Huomasi, ettei olla enää missään Itä-Euroopassa. Myös hostelli on kallis, 28 €/yö pelkästä dormista, ja jouduit itse vielä petaamaan sängyn ja palauttamaan aamulla petivaatteet.

Lähdin ruuan jälkeen kiertelemään kaupunkia ilman mitään tietoa, mitä nähtävää kaupungissa olisi tai mitä siellä kannattaisi tehdä. Olisin halunnut syödä sacher-kakkua Hotel Sacherissa, mutta en löytänyt sen sisäänkäyntiä. Lisäksi alue oli niin hieno, ettei viiden tähden hotelliin varmaan olisi päässyt Niken tuulitakissa ja likaisissa tennareissa. Erotuin muutenkin katukuvasta, sillä kaupungilla näytti pyörivän vain Voguesta, Ellestä ja Marie Clairesta revittyjä ihmisiä, jotka kantoivat pikkupuudeleitaan koirille tarkoitetuissa käsilaukuissa. Koristeelliset rakennukset mainostivat pitävänsä sisällään Chanelin ja Versacen kaltaisia putiikkeja.

Vaikka seuraankin välillä muotiohjelmia ja olen tietoinen eri suunnittelijoista sekä New Yorkin sun muiden muotiviikoista jne. en silti koe mitään todellista mielenkiintoa sen tyyliseen elämään. Minua ei kiehdo viiden tähden hotellit tai kolmen tonnin LV-käsilaukut. Aurinkolasini ostin Panaman päivittäistavarakaupasta ja maksoin niistä 5 dollaria. Kallein asuste tällä hetkellä ylläni on PellePellen lippis.

Tosin myönnettäköön, että olen salaa Gucci-fani ja harkitsin alkusyksystä ostavani Guccin 500 euron kengät, mutta onneksi tuhlasin rahat ennemmin kodin sisustukseen. Missä minä olisin käyttänyt vitivalkeita nahkakenkiä, jotka eivät saa kastua? Tuollaisia kenkiä käyttää ihmiset, jotka ajelevat taksilla hienoihin paikkoihin, ei ihmiset jotka pyöräilevät töihin kaatosateessa kuraisilla teillä.

View this post on Instagram

A post shared by Cilla Maria Travel (@cillamaria8)

Wienissä ihmisiä oli muutenkin järjettömän paljon. Joka paikka tulvi turisteja kameroineen, itse samassa sumpussa. Kaduilla kiiltelevät bemarit ja mersut tööttäilivät kärsimättöminä, kun ihmismassat yrittivät tungeksia katujen yli. Koko ajan sai varoa, ettei vain kolhaise jotain peilikirkasta auton pintaa järkkärin linssillä. Olin aivan kypsä tuohon meininkiin.

Joka nurkalla on Wienissäkin kirkkoja ja katedraaleja, joten ajattelin, että menen kirkkoon hetkeksi. Siellä ainakin saisi olla rauhassa ja hiljaisuudessa. Tai niin kuvittelin. Menin goottityyliä edustavaan Stephansdomiin eli Pyhän Tapanin tuomiokirkkoon, mutta tottakai se oli täynnä turisteja mekkaloimassa ja tungeksimassa sinne tänne. Lähdin pois alta aikayksikön. Ulkona huomasin, että kirkko oli verhoiltu Samsungin mainoksin. Eikö mikään enää ole pyhää.

Suuntasin seuraavaksi Palais Dorotheumiin, jossa on esillä kalliita koruja ja taidetta, mitkä tulevat huutokaupattavaksi myöhemmin tänä vuonna. Paikka oli ihanan himmeä valaistukseltaan ja ennen kaikkea hiljainen. Ihmisiä oli vain kourallinen, sillä tuonne tuskin eksyy muut kuin sellaiset, jotka ovat kiinnostuneita huutokaupan tuotteista. Osa koruista oli kyllä hienoja, ja jos olisi muutama tonni ylimääräistä, niin mikäpä ettei voisi huutaakin jotain. Vaikken itse hirveämmin käytäkään koruja, olen kiinnostunut niiden valmistuksesta, ja yläasteen jälkeen yhtenä hakuvaihtoehtonani olikin koru- ja kiviartesaanilinja.

Jatkoin matkaa. Ympärillä näkyi kyllä ihan hienoja yksityiskohtia ja kauniita patsaita, mutta olin niin stressaantunut hälinästä, rakennuspaljoudesta, eri kaduista ja ihmisistä, etten jaksanut keskittyä mihinkään saati ottaa edes selvää, mitä patsasta olin kulloinkin katselemassa. Wikipedia onnistuu kuvaamaan Wienin vanhinta kaupunginosaa erinomaisesti: ”Vanhakaupunki noudattaa yhä keskiaikaista, ahdasta ja sokkeloista asemakaavaa, ja sen rakennuskanta edustaa lukuisia tyylikausia keskiajasta barokkiin ja jugendiin.”

Oli pakko päästä pois. Otin kartan miljoonannen kerran esille, ja ajattelin suunnata Tonavan rantaan. Kun pääsin ulos Innere Stadtin tungoksesta, alkoi kadutkin onnekseni muuttua rauhallisemmiksi. Katselin aikani elämää Tonavan sivujouksutuksen ylittävällä sillalla. Joenvarrella kulkevissa seinissä oli mitä erilaisimpia graffiteja, joita tutkailin sillalta. Tämä oli enemmänkin minulle sopivaa Wieniä, mietin.

Jouduin kuitenkin palaamaan pikkuhiljaa takaisin päin, sillä ilta alkoi hämärtää hiljalleen. Matkaa oli joku 2,5 kilometriä, mutta se tuntui tuossa hetkessä maratonilta. Koetin skannata skuuttia käyntiin, mutta se ei onnistunut. Jatkoin matkaa jalkaisin ja poikkesin tyhjille pienille kujille. Pienen hetken verran pystyin nauttimaan Wienistä.

Kävellessäni Fleischmarktin läpi näin myös jonkun ulkoapäin vaatimattoman ortodoksisen kirkon (Griechenkirche zur Heiligen Dreifaltigkeit), jonka suojiin poikkesin. Siellä ei ollut ketään sillä paikka oli suljettu. Seisoin hetken tyhjässä 1800-luvulta peräisin olevassa aulassa hiljaisuuden kaikuessa seiniltä, ja ihailin rakennelmaa. Tuntui kuin olisin siirtynyt ajassa parisataa vuotta taaksepäin. Tuo aulatila on ehkä hienoin rakennus koko tämän matkan aikana ja olen iloinen, että löysin sen 🙂

Hetken päästä joku nainen tuli myös sisään ja kysyi minulta saksaksi, onko paikka katolinen kirkko. Saksasta sentään ymmärtää jotain, vaikka ei itse osaisikaan kieltä. Toisin oli balttialaisten ja slaavikielten kanssa, jotka kuulostivat koostuvan pelkistä konsonanteista. Miten esimerkiksi lausuisit puolankielisen onnellisuutta tarkoittavan sanan szczęście tai häikäilemätöntä tarkoittavan przedsięwzięcie? Enoni vaimo on Puolasta, ja joskus vuosia sitten serkkuni yritti opettaa minulle puolaa. Tulos oli laihempi kuin nälkävuosi.

Aikani kuljeskeltua kaduilla en jaksanut enää kävellä, vaan otin skuutin. Ajoin sillä ehkä kilometrin ja jätin sen sitten kaupan eteen, mistä kävin ostamassa vettä ja iltapalaa. Ostin vettä turhaan, koska hanastakin olisi voinut juoda. Päätin kävellä loppumatkan. Matkalla näin vielä jonkun kauniin suihkulähteen ja sen takana olleen neuvostotyylisen massiivisen patsaan. Luin myöhemmin netistä, että patsas on pystytetty puna-armeijan sotilaille, jotka kuolivat Wienin taistelussa toisen maailmansodan loppupuolella.

Poikkesin myös jonkun altaan luo, jonka reunalla ihmiset olivat viettämässä iltaa. Taustalla oli ihan komea kirkko, ja sain selvää kartan perusteella, että se oli Karlskirche, joka Wikipedian mukaan on ”sekä Wienin huomattavimpia nähtävyyksiä että Euroopan komeimpia barokkikirkkoja”. Kiva tietää, että onnistuin näkemään edes jotain merkittävää tästäkin kaupungista.

Mutta yleisesti ottaen pakko myöntää, että sain yliannostuksen rakennusten koristeellisuudesta. Pienissä määrin tuollainen prameus onkin ihan kaunista, kuten monissa vanhoissakaupungeissa tämän reissun aikana on tullut todettua. Mutta kun joka seinästä irvistää patsas, ikkunanpielet häikäisee kultauksillaan, jokainen neliösentti on täytetty kiemuraisilla koristeilla, on se liikaa tällaiselle ihmiselle, joka kiinnittää huomion nimenomaan yksityiskohtiin. Ja varmaan sekin häiritsi, että kaupunki pitää sisällään niin monta eri tyylisuuntausta.

Palasin lopenuupuneena takaisin hostellille joskus seitsemän maissa. Olin kävellyt lähes 7 kilometriä ja ajanut skuutilla pari kilometriä lisää muutamassa tunnissa. Normaalitilassa tuo ei tuntuisi missään, mutta olen edelleen flunssassa, joten voimat olivat koetuksella. Mietin näin jälkeenpäin, olisinko viihtynyt kaupungissa paremmin, jos en olisi kipeä. Todennäköisesti en, koska nuo aiemmin mainitsemani piirteet ärsyttävät minua missä tahansa. Vähän samanlaisen ärtymyksen koin Panama Cityssä. Myös se oli todella vaikeaselkoinen kaupunki, missä niin ikään korkeat rakennukset blokkasivat näkymän. Ja myös siellä ihmisiä oli liikaa.

Toisaalta en tiedä miksi esimerkiksi Mexico Cityssä en ole koskaan menettänyt hermojani. Ehkä se johtuu yleisestä suhtautumisestani Meksikoon ja näin ollen annan sille enemmän anteeksi. Huomasin nimittäin toisen mielenkiintoisen seikan eilen, mikä liittyy hieman asiaan. Yleensä minua ärsyttää, jos hostellin dormissa (tai junassa, bussissa tms.) ihmiset puhuvat kovalla äänellä.

Hermoni meinasi kiristyä, kun kuuntelin sängystäni saksaa kailottavien naisten puhetta eilen. Vähän sen jälkeen kuitenkin dormiin tuli kaksi miestä, jotka kälättivät espanjaa toisilleen ja kolmannelle miehelle, joka oli jo aiemmin huoneessa. Yhtäkkiä puhe ei haitannutkaan minua yhtään, koska rakastan kuunnella espanjaa.

Ymmärsin puheesta pääpiirteet, mutta en kommentoinut mitään, että kuuntelin heitä. Miehet kuuluivat olevan Uruguaysta ja Argentiinasta, mutta kaksi miehistä asui tällä hetkellä Texasissa. Yksin ollut mies kertoi reissaavansa ympäri Eurooppaa parin kuukauden ajan ja kertoi vierailleensa mm. Lontoossa, Brysselissä ja Berliinissä. Tänä aamuna he puhuivat Venezuelan tilanteesta. Olin ilahtunut, että ymmärsin niinkin paljon heidän puheestaan, sillä olin luullut, että olen unohtanut jo kaiken espanjasta.

Kuuntelin kun miehet puhuivat aamupalasta, yksi kysyi mitä se sisälsi. Olin itsekin miettinyt samaa, joten sain vastauksen ohimennen. Pakkasin kamat, menin aulaan, ostin 4,90 € maksaneen aamupalan ja suuntasin hostellin keittiötiloihin. Aamupala olikin runsas pitäen sisällään erilaisia leipiä ja päällysiä, keitettyjä munia, jugurtteja, muroja, myslejä, hedelmiä ja juomia.

Uloskirjaus oli klo 10, ja kello on nyt vaille 12. Juna Tsekkeihin lähtee vasta 14:39, eli minulla olisi ollut koko päivä aikaa vielä kierrellä kaupunkia. Äsken hostellilta lähti ilmainen kävelykierros ja nainen kävi kysymässä haluanko osallistua. Mietin hetken, mutta en jaksanut lähteä. En tiedä kävisinkö jossain kahvilla matkalla asemalle, sillä olisin halunnut maistaa sitä alkuperäistä sacher-kakkua. Kaupungille en kuitenkaan jaksa enää lähteä. Yksi ilta riitti todistamaan, ettei tuollainen ylenpalttinen prameus ja loisto ole minua varten.

Tietenkään en voi syyttää kaupunkia siitä, millainen se on, enkä väitä että kukaan ei viihtyisi siellä. Itselleni se vain ei ollut oikea kohde, ja tiesinkin sen oikeastaan etukäteen. Siksi otinkin sieltä vain yhden yön majoituksen aikeenani pitää pieni tauko junamatkasta. Se oli aivan oikea päätös. Ja osasyy on varmasti minussakin, koska en ollut suunnitellut reissua millään tavalla tai ottanut juurikaan selvää kaupungista etukäteen. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin varmaan suunnannut huvipuistoon testaamaan vanhaa maailmanpyörää.

Muualle Itävaltaan voisin kuvitellakin joskus vielä tulevani takaisin, sillä en voi tarpeeksi hehkuttaa vuorten upeutta ja luonnon kauneutta, mikä avautuu kaupunkien ulkopuolella!

—

Kirjoitin tekstin loppuun nyt kun istun junassa matkalla kohti Prahaa. Kävin hostellista lähdettyä vielä uudelleen markkinoilla, mutta käytävät oli aivan liian täynnä, joten en viitsinyt ängätä sinne iso reppu selässä. Ajoin skuutilla asemalle ja reissu sujui hieman paremmin kuin eilen. Matkalla joku nainen huusi minulle saksaksi, koska ajoin jalkakäytävällä, vaikka ilmeisesti olisi pitänyt ajaa autotiellä. Siirryin sitten sinne. Sain eilen myös valitusta joltain vanhalta mieheltä, kun ajoin skuutilla. Aiemmissa kaupungeissa en ole törmännyt skuuttivihaan, mutta Wien onkin joku hienohelmojen olohuone, missä skuutit häiritsevät heidän ylhäisyyksiensä elämää.

En siis millään tasolla jää kaipaamaan tuota kaupunkia, ja olinkin tyytyväinen kun pääsin vihdoin junaan. Tämä RegioJetin juna on todella moderni ja mukava. (Tajusin myöhemmin, että olinkin varannut paikan ykkösluokasta.) Kaikille jaettiin vesipullot ja kuulokkeet. Tarjolla olisi myös ruokaa listalta. Kävin kuitenkin ostamassa jo matkaevästä asemalta. Wienin rautatieasema on muuten todella suuri. Se on levittäytynyt ainakin neljään kerrokseen ja tuntuu enemmänkin ostoskeskukselta.

Ainiin , sain sitten lopulta viimeinkin myös sitä sacher-kakkua, jonka nauttiminen oli ainoa tavoitteeni Wienissä 😀 Ja kyllä, kakkupala oli kaiken sen kärsimyksen arvoinen, mitä jouduin kokemaan aiemmin. Leivos oli suussasulavan mehevä ja täydellisen makuinen, ei liian imelä tai kitkerä. Kannatti maksaa melkein 3 € tuosta palasta, vaikka en nyt sitä aidoista aidointa kakkua päässytkään nimikkohotellissaan nauttimaan.

—

Eurotrip 2019: Tallinna, Viro | Riika, Latvia | Kaunas, Liettua | Varsova, Puola | Auschwitz, Puola | Krakova, Puola | Kosice, Slovakia | Budapest, Unkari | Maribor, Slovenia | Wien, Itävalta | Praha, Tsekki | Berliini, Saksa

Edit 7.8.2022
Apua mitä tekstiä olenkaan kirjoittanut kolme vuotta sitten 😀 Julkaisin juuri uuden Itävalta-postauksen, ja tulin ihan mielenkiinnolla verestämään Wienin muistoja. Taisin olla noihin aikoihin jotenkin ylistressaantunut koko elämästä, koska tekstikin oli noin negatiivinen. Olisipas kiva lähteä joskus uudelleen Wieniin katsomaan meininkiä hieman paremmalla mielellä.